lauantai 5. lokakuuta 2013

"Tuhansia vuosia sitten ihmiset kävelivät temppeliinsä ja paransivat itsensä"

Jaahas.  Sitä on oltu elämässä niin läsnä, ettei ole ehditty läsnäoleskelublogeja kirjoittelemaan...

Paitsi nyt.  Istun bussissa matkalla työ-Lahdesta koti-Tampereelle, kohta ohitan vanhan keskiaikaisen kirkon rauniot, vanhan temppelin Pälkäneellä.  Olen tulossa Lahden Fellmannian kulmalta 'Tiedettä ja pullaa' -tapahtumasta, jossa edustin ilmeisestikin sitä tiedettä, vaikka en meinaa vieläkään uskoa...  Olin puhumassa ihmisille kehosta temppelinä, kehosta tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon välittäjänä ja aistijana, kehollisuudesta sekä kehomuistista.  Isoja asioita.  Myös siitä, että keholle pitää jutella, siitä pitää tykätä, silittää ja halailla, että se toipuu kaikista kokemuksistaan - sen kanssa kun tulee seikkailtua ympäri maailmaa ja tartutettua siihen vaikka mitä uusia ideoita, pöpöjä ja/tai kohtaamisia.

Miten itsestäänselvä tämä huikea 'apparaattimme' meille onkaan!  Miten vähän me sitä arvostamme, miten harvoin kuuntelemme, kuulemme - saati sitten keskustelemme.  Käymme kyllä ehkä lääkärissä, syömme ehkä kiltisti meille jostain syystä (joskus turhaan?) määrätyt lääkkeet ja suht terveellistä ruokaa ja yritämme liikkua, mutta ymmärrämmekö ollenkaan minkälaisen 'tomumajan' (voi miten kauhea nimitys!!!!) kanssa oikein touhuamme - koko ajan?  Missä kunnossa temppelisi on?  Ja nyt en puhu 'kunnosta' sinällään (=painoindeksistä, rasvaprosentista tai kolesteroliarvoista), vaan TODELLISESTA kunnosta emootioineen, kokemuksineen, haavoineen ja karvoineen päivineen.  Missä kunnossa temppelini, temppelisi on?

Tähän kohtaan laittaisin Tommy Tabermannin runon, sellaisen, joille teini-ikäisenä naurettiin, kun mies souti naisen temppeliin tai jotain muuta vastaavaa....  Nyt yli 30 vuotta myöhemmin tiedän, että Tommy oli oikeassa.  Me olemme temppeleitä.  Pyhiä, herkkiä, kauniita temppeleitä, jotka emme aina ole ollenkaan siitä itse tietoisia.  Kuten emme siitäkään, että voisimme astua temppeliimme parantumaan - symbolisesti, mentaalisesti, emotionaalisesti ja fyysisesti.  Astua temppeliimme ja pysyä siellä jonkin aikaa, kontemploida sitä, meditoida sen kanssa, tulla takaisin yhdeksi ja Kotiin. 

Me olemme ikuisia nomadeja, vaeltajia ja kulkureita.  Mustalaispriimoja ja -primadonnia.  Me matkustamme kehittyneillä vankkureillamme ympäri maailmaa kantaen mukanamme ainoaa kotiamme, joka meillä todellisuudessa täällä on - ja vain hetken - se ainoa pysyvä: se on kehomme.

Tästä päivästä alkaen lupaan aloittaa säännölliset kehoni kuuntelun ja kunnioituksen päivät.  Ainakin yhtenä päivänä kuukaudessa.  Olkoon se en ensimmäinen päivä nyt, tänään <3




maanantai 18. maaliskuuta 2013



Muiston läsnäolossa

Mitä se on, kun muisto nousee voimakkaana mieleen, tulee läsnäolevaksi - kun sen haistaa, maistaa ja muistaa? 

Olen kokenut vasta, miten vuosikymmenten takainen muisto voi nousta esiin niin, että sen tuntee paremmin kuin eilisen, että se saapuu olemassaolevaksi tähän hetkeen.  Isäni, vanha opettajani, tuntuu opettavan sitä nyt minulle – pitkästä aikaa aikain takaa.



Isäni pari viikkoa sitten tapahtunut poismeno laukaisi minussa ja ihmisissä lähelläni monenlaisia erilaisia läsnäolon tiloja; vaihtelevia tunteita ahdistuksesta ja surusta riemuun ja helpotukseen, kauniita kohtaamisia, hiljaista tyyneyttä, joka tarkastelee rauhallisesti ympärillä tapahtuvaa ihmiskaupunki-työelämä-hässäkkää, kaikkia niitä huvittavia asioita ja yksityiskohtia, joita ”on saavutettava” ollakseen jotakin jossakin. 

Merkittävimpänä läsnäolo-ajatuksena tässä episodissa tällä hetkellä on se, että olen alkanut ihmetellä muiston pysyvyyttä, sen koostumusta.  Mitä muisto on?  Minkä ikäinen se on?  Miten se voi olla niin elävä, niin lähellä ja tarkka, vaikka se on vanha?



Isäni lähtö nosti esiin muutamia muistoja, jotka liittyvät aikaan, jolloin hän oli vielä voimissaan, aikaan 30-40 vuotta sitten, lapsuuteeni  ja teini-ikään, jolloin hän opetti minulle asioita mestari-kisälli –meiningillä.  Kuljin isän mukana metsissä, soilla, pelloilla ja joella, metsällä ja kalalla, marjassa ja veneellä.  Samalla näin ja kuulin asioita, joita noilla reissuilla on tapana opettaa, asioita luonnosta, luonnon kiertokulusta, luonnon kunnioittamisesta, hiljaisuudesta, anteeksiantamisesta, elämästä, kuolemasta ja olemassaolosta.  Isäni oli yhdistelmä kouluttamatonta duunaria, autonkuljettajaa, pohojosen miestä, eränkävijää, filosofia, taiteilijaa ja tietäjää.  Tuo 30-40 vuotta sitten tapahtunut aika oli aikaa, jolloin hän välitti eteenpäin kaikkea mielestään merkittäväksi tietämäänsä.  Keskustelimme paljon, mutta jostain syystä muisto, joka on palautunut tuoreena mieleeni, on hiljainen ja sanaton, luonnossa tapahtunut hetki, vain pieni, mutta väkevä välähdys.



Muisto on joesta, joelta.  Siuruanjoki myöhään kesäyönä, tai todella varhain aamulla, kun usva nousee viileästä virrasta hellepäivän jälkeen ja rantapusikot (tai ”vitikot”) ovat täynnä hyttysiä.  Siuruanjoki on idästä virtaava villi joki, joka Yli-Iissä, Suomen eteläisimmässä poronhoitokunnassa, yhtyy Ii-jokeen.  Siuruanjoki on hyvä harrijoki (harjus-joki), josta kesäyön hiljaisuudessa on mahdollisuus vetää useampiakin harreja yhdellä heitolla.  Tai silloin oli.  Isäni rakasti Siuruanjokea sen koskissa hyppivien kalojen lisäksi myös siksi, että sitä ei oltu padottu kuten kotijokensa Ii-joki, jonka puolesta hän yritti heikolla menestyksellä käydä yhden miehen sotaa 1960-luvulla Pohjolan Voimaa vastaan.



Muisto näyttää minulle isäni kauempana joen mutkassa uistelemassa - usvan läpi, tyynenä ja keskittyneenä, maisemaan sulautuneena.  Onnellisena.  Ainakin minulle se hetki on onnellinen läsnäolon hetki, aivan tavallinen kalareissu, joka jostakin syystä on painunut lähtemättömästi mieleeni.  Olen vuorannut pääni huppuun, sillä idyllin rikkoo itikoiden julmettu meteli ja häirintä.  Isäni seisoo edelleen tyynenä, pää paljaana.  Hänen ympärillään on maaginen kehä -  jostain syystä hyttyset eivät koskaan häirinneet häntä.  Hengitän huppuni raosta huumaavaa mesiangervojen, keskikesän tuoksua.  En muista olimmeko joella miten kauan, puhuimmeko tai saimmeko kalaa.  

Muisto on noussut nyt voimakkaana mieleen, kertomaan jotakin.  Muistuttamaan villin luonnon merkityksen arvostamisesta, isäni yksinkertaisesta viisaudesta.



Tätä kirjoittaessani herra Perä kertoo televisiossa Talvivaaran nikkelikaivoksen mahdollisuuksista, kun toimittaja kyselee paikallisista ekologisista ongelmista.  Jos isäni olisi tässä, tietäisin mitä hän sanoisi, ajattelisi.  Mutta näen hänet uistelemassa harria usvaisella, villillä joella. Tyynenä kuin intiaani.  Ja jollakin käsittämättömällä tavalla, vaikka olen ehkä jonkun perinteisen ajattelun mukaan menettänyt isän, koenkin saaneeni hänet takaisin.

-virpi

keskiviikko 13. helmikuuta 2013



Lahjoja luonnosta, luonnostaan

Matkustin tänään junalla Lappeenrantaan yhteen hankekokoukseen.  Päätin kävellä asemalta yliopistolle, jonne on kahdeksan kilometriä matkaa.  Ilma oli hieno ja tarvitsin tilaa ajatella, liikuntaa ja luontoa.  Asetin itselleni matkan ajaksi tehtävän assosioida vapaasti tutkimukseeni liittyviä kysymyksiä.  Oheiset kuvat ovat tuolta reissulta.


Tutkimukseni, joka käsittelee läsnäoloa ja sen suhdetta luovuuteen ja innovatiiviseen ajatteluun, sisältää kymmenittäin ihmisten henkilökohtaisia, moniulotteisia tarinoita läsnäolon kokemuksista.  Yleisin yhteinen nimittäjä suurimmalle osalle kuvauksista näyttäisi löytyvän luonnosta.  Eli luonto, tarkemmin sanottuna suomalainen metsä (tai järvimaisema), vaikuttaisi olevan se paikka, jossa suomalaiset ovat läsnäolevimmillaan – ja luovimmillaan.  Varsinkin, jos ovat siellä yksin.  Jotkut kirjoittajat oikein painottivat erikseen, että läsnäolon kokemukseen luonnossa tarvitaan nimenomaan juuri yksinäisyys.  

Kävelin yksin eteenpäin lumista kävelytietä.  Mielestäni Lappeenranta on kaukaista Itä-Suomea, joka sijaitsee juurikin metsän ja järvialueen keskellä, luonnon rauhassa, mutta silti ohitseni suhahteli koko ajan runsaasti autoja.  Olin ainoa kävelijä kahdeksan kilometrin matkalla.  Saimaa siinteli lumisten puiden välistä.  Katselin kaunista ympäristöä ja ajattelin, miten luonnonmaisemassa kaikki asettuu harmonisen sopivaisesti kohdalleen.  Mikään ei häiritse – sikäli mikäli ihminen ei ole päässyt runtelemaan aluetta tehotalouden nimissä.  Järvi sopii metsään, puut rannalle, lumipeite oksille ja kaiken sen ylle laskeutuva hiljaisuus, jonka voi kuulla autoista huolimatta, yhdistyy kulkijan mieleen ja loksauttaa pyöriteltävät asiat luontevasti kohdalleen.  


Ihmiset ovat kuvailleet minulle, miten he ovat löytäneet luonnosta ratkaisuja elämäänsä, sekä selkeitä ajatuksia, ideoita ja tunnistamisen hetkiä, jotka ovat muodostuneet merkityksellisiksi ”oman luonnon” löytämisessä.  Luonto on ikään kuin palauttanut heidät takaisin itseensä; omiin ajatuksiin, tunteisiin ja arvoihin.  Moni kertoo palanneensa metsästä kirkastuneena, puhdistuneena, vapautuneena tai oivalluksen saaneena – ylipäätään kokonaisempana kuin sinne mennessään.  Luonto tuntuu opastavan meitä kaltaiseensa harmoniaan, kun asiat kaoottisessa mielessämme alkavat metsässä ollessamme ”loksahdella” paikoilleen ja niiden luontainen paikka löytyy.

Katselin hetken kaunista keloa, jonka ohitin.  Ajattelin kotonaan yksin – tai hoitokodissa, terveyskeskusten vuodeosastoilla – asuvia vanhuksia.  Mikseivät he voisi olla noita yhteiskuntamme kauniita ”keloja”, ei niin, että heidät kärrätään pois silmistä ylilääkittäviksi ja ennen aikojaan unohdettaviksi, vaan niin, että heillä olisi oma paikkansa ”luonnossamme” niin kuin tuolla ihailemallani kelolla.  Paikka, josta olisi hyvä katsella ympäröivää huisketta, tarjota pesäpuuta ja ravintoa erilaisille tyypeille, olla arvostuksen, huomion ja ihastelun keskipisteenä.  Paikka, jonka kohdalla nuoremmat voisivat pysähtyä kuulemaan tarinoita, jotka opastaisivat taas heitä löytämään oman paikkansa.  Kuin vastauksena tälle pohdiskelulle metsän lumisesta maisemasta ilmestyi hiihtäjiä; ensin vanhempi mies, sitten vanhempi nainen.  He sulautuivat täydellisesti maisemaan.  Molemmat hiihtivät yksin, omassa rauhassaan, ilmiselvästi nauttien yhteydestään ympäröivään luontoon. 

Vähän ennen Lappeenrannan teknillisen yliopiston valtavaa päärakennusaluetta ohitin metsässä oudon rykelmän suuria kiviä (kuva alla), jotka näyttivät ihmisen, jonkun menneen sukupolven tekemältä, rakennelmalta.  Tai sitten ne olivat muiden luonnon olentojen muovaama erityisalue, minulta ihmiseltä vielä salattu.  Jotakin nekin olivat jääneet kertomaan, mutta en ehtinyt jäädä selvittämään niiden viestiä, koska palaveriaika sisätiloissa lähestyi.


Luonto on täynnä salaisuuksia, mutta myös paljon löydettävää, oivallettavaa ja sisäistettävää. Älkäämme kulkeko onnemme ohi.    Mennään välillä metsään kyselemään, kuuntelemaan.  Kelot kyllä kertovat ja kivet puhuvat, jos katsovat meidät hyvän tarinan – tai opastuksen - arvoisiksi.

-          -  virpi

maanantai 4. helmikuuta 2013

Millaista on "läsnäoleva työelämä"?



LÄSNÄOLOA OMASSA TYÖSSÄ?

Millaista on läsnäoleva työelämä?  Onko se iloinen hetki kahvihuoneessa, kun kaikki äkkiä unohtavat mahdolliset keskinäiset jännitteet ja nauravat vapautuneesti jollekin tapahtumalle?  Onko se tiimin kanssa kerrankin saavutettu ”flow” yhteisessä palaverissa, kun yöunia vienyt ongelma yllättäen ratkeaa kuin itsestään?  Onko se vuorovaikutuksen hetki asiakkaan kohtaamisen hetkellä, kun aito dialogi ja ymmärrys syntyvät – ja aika häviää.  Kun asiat työssä tapahtuvat ja etenevät omalla painollaan, iloisesti, huumorilla, koskettaen?
         Vai voiko työelämässä läsnäolo olla kivuliasta, ahdistavaa, paineistettua ja täynnä erilaisia psykosomaattisia oireita; aamupahoinvointia ennen työhön menoa (vaikka et olisi raskaana), ärsyyntymistä, raivon tunteita tai jatkuvaa väsymystä.  Ihottumaa, sydämentykytyksiä, vaikeuksia hengittää?  Voiko läsnäolo olo kivulias prosessi, joka lopulta pakottaa putoamaan havahtumiseen siitä, että jokin on pielessä?  Että jotakin pitäisi tehdä?  Ja kun jotakin tehdään (irtisanoudutaan, vaihdetaan asennetta, kohdataan pomo, asiakas tai kollega uudella tavalla), tulee helpotus ja ymmärrys siitä, miksi oireili niin kuin oireili.



      Ihmisten välinen vuorovaikutus ei ole työelämässä sen kummempaa – tai helpompaa – kuin kotonakaan, läheisten kanssa, taikka maailmalla reissussa.  Ensimmäinen perusperiaate, kokemukseni ja tutkimukseni mukaan, on: 
     1. Sitä saa mitä tilaa.  Perusperiaatteena on se, että jos keskittyy negatiivisiin asioihin; puutteisiin, ongelmiin, jännitteisiin, konflikteihin ja toteutumattomiin toiveisiin, ne lisääntyvät siinä määrin kuin niihin keskittyy.  Mitä enemmän ongelmista puhutaan (siis vain puhutaan), sitä enemmän niitä luodaan.  Vastaavasti ”hyvän tilaajat”, nuo työyhteisön ”Hannu Hanhet”, näyttävät vetävän puoleensa kiinnostavimmat projektit, koulutukset ja ihmissuhteet.  

Toinen, vähintäänkin yhtä hyvä prinsiippi työn vuorovaikutuksessa on:  
2. Mielekkyys, työn merkityksellisyyden kokeminen.  Tässä perusperiaatteena on se, että työn tekijä on innostunut siitä, mitä tekee.  Hän kokee tekevänsä mielekästä työtä, joka jollakin tavalla on aktiivisesti mukana edistämässä sellaista maailmaa, jossa hän haluaa olla mukana.  Nämä tyypit tekevät työnsä hyvin, eivätkä stressaa siitä, koska tietävät, että mitä enemmän asioissa näkee mielekkyyttä, sitä pienemmät arjen asiat alkavat tuntua merkityksellisiltä – ja kauniilta.  Joskus tiskatessakin voi kokea henkisen orgastisia tunteita.  Viisas läsnäolon tutkiskelija Eckhardt Tolle toteaa: ”Do small things with great love.”  Eli pienimmäiseenkin tekemiseensä voi kohdistaa suuren rakkaudellisen huomion.

 


Kolmas, ja yksi tärkeimmäistä, on:
      3. Huumori.  Itselleen nauraminen.  Itsensä vähemmän vakavasti ottaminen.  Tähän liittyy myös ns. ”pönöttämisen” tiedostaminen, sen havaitseminen, että olemme mukana suuressa sirkuksessa tai draamassa, jossa leikitään yhdessä erilaisia ”tärkeitä” tai ”vähemmän tärkeitä” tilanteita erilaisten roolien ja statusten avulla.  Joihinkin tilanteisiin pukeudutaan, tilanteen vakavuuden korostamiseksi, eli puetaan päälle yhteiset univormut (puvut, jakkupuvut), jotka kanonisuudessaan ilmentävät  tärkeitä henkilöitä, joilla on vaikutusvaltaa yhteisiin asioihin.  Sitten istutaan hiljaa ja katsotaan tiukasti, kun joukon edessä käy vuoron perään pönöttämässä toinen toistaan tärkeämpi henkilö esitellen jotakin projektia ”XYZ” itselleen tai organisaatiolleen edullisessa valossa. 
      Mielestäni näistä tilanteista pitäisi tehdä enemmän "pilkkaa" – rakkaudellisessa hengessä, tietenkin.   Ehkä karnevalisoida tilanteiden rutiininomainen rituaalisuus ja rikkoa se niin, että jälleen vapautuisi energiaa….jollakin uudelle…..kiinnostavammalle…… yhteiselle tavalle toimia?  
       
 Luovuudelle on ominaista se, ettei se katso statuksia eikä pukumerkkejä.  Sitä ei voi käskeä eikä tilata.  Se ei ole kontrolloitavissa eikä paketoitavissa kompaktiksi tuotteeksi.  Luova tekijä ”x” tulee täyttämään tyhjyyttä – eikä rutiiniomaisessa toistamisessa ole tilaa tyhjyydelle eikä näin ollen myöskään uusille ideoille. 

Neljäs työelämän vuorovaikutuksen prinsiippi, joka nyt vielä ilmentyy tähän hetkeen, on:
      4. Virhe-energia, mokapotentiaali.  Sen olennaisen yksityiskohdan peittäminen, että oikeasti ei tiedä paljon mistään paljon mitään, esittää vain tietävänsä.  Tämä liittyy läheisesti pönöttämiseen ja itsensä tärkeäksi tuntemiseen, oman työtodellisuutensa ja –olemassaolonsa selittelyyn ja puolusteluun.  On pakko todistella olevansa pätevä, vaikka ei ole aina edes ihan varma, että miksi – ja mihin.    On pakko osoittaa muille, että on kiire, ja kalenteri on täynnä, todistaakseen olevansa tarpeellinen. 
     Virheet ovat parhaita oppimisen paikkoja, ilman niitä emme olisi nyt tässä.  Virheet ja mokat kuljettavat meitä, vaikka itse emme niitä huomaisikaan – tai haluaisi huomata.  Useimmissa tapauksissa pyrimme peittämään ne, mikä taas kuluttaa valtavan määrän energiaa sen sijaan, että tunnustaisimme ne ja arvostaisimme niitä tien näyttäjinä.  Jos rakastaisimme virheitämme, voisimmeko saada niiltä enemmän – ideoita ja innovatsioonia….?  Rakentaisimmeko "häpeällisten" mokiemme avulla sillan saareen, jossa kaikkien ideoiden äidit ja isät asuvat?



Minkälaisia perusperiaatteita sinun työelämäsi läsnäoloon liittyy?  Milloin olet viimeksi ollut läsnä työssäsi ja mitä silloin tapahtui?   Mitä on mielestäsi läsnäolo työssä?
Jos haluat kertoa esimerkkitarinan/esimerkkitarinoita, tai muuten vaan kommentoida aihetta, vakavasti tai vähemmän vakavasti, otan niitä mieluusti vastaan joko tähän blogiin tai työpostiini (virpi.koskela@lut.fi).   Ja jos mahdollista, käytän tarvittaessa mieluusti tarinoitanne ja kokemuksianne nimettöminä tutkimuksessani.
-Virpi

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

PUUN ASENTEESSA ELÄMINEN:




Olen viime aikoina taas ihaillut puita, niiden asennetta olemassaoloon.  Ne vain seisovat paikoillaan, huojuvat hiljakseen….  

Yhtenä iltana työstä kämpille kävellessäni katselin korkeita kuusia ja koin tajuavani sen, mitä puut ovat, tai oikeammin, mikä on niiden asenne.  Se on: ottaa vastaan valoa ja avaruuden hiukkasia, energiaa, ja antaa sitä eteenpäin, levittää – oksina, lehtinä, hedelminä, juuristoina.  Ottaa vastaan valoa ja levittää parasta itsestään.  Samalla ymmärsin, että tuossa asenteessa on paljon opeteltavaa meille ihmisille.  Että minunkin tulisi opetella enemmän puun asennetta.  Että voisin elää puun asenteessa, olla kuin puu, joustava ja tyyni, vastaanottava ja antava.


Myöhemmin jatkoin pohdiskelua, ja ymmärsin, että puut ovat olleet läsnä elämässäni ihan pienestä tytöstä lähtien – aina ensimmäisestä muistosta lähtien.  Syntymäkotini pihalla, sen keskellä, oli suuri mänty, jonka isäni kaatoi, koska pelkäsi, että se kovilla ukkosilla kaatuu talon päälle.  Itkin sitä mäntyä monta päivää.  Olin 15-vuotias.  Kirjoitin sille oodin, jonka lopussa vannoin joskus meneväni nukkumaan siihen metsästysseuran hirsimökkiin Siuruajoen varteen, jonne mänty vietiin. 
Vajaa kolmikymppisenä löysin puut olentoina uudelleen, kun sain niiltä – varsinkin korkeilta, pitkäoksaisilta kuusilta – osakseni pyyteetöntä rakkautta ja välittämistä aikoina, jolloin kärsin ahdistus- ja paniikkikohtauksista.  Puut auttoivat minua itkemään, kun istuin niiden alla pyytämässä apua käsittämättömiin tuskatiloihin.  En edes ymmärtänyt pyytäväni apua, en vain enää tiennyt mitä muuta tehdä, olin niin sekaisin.  Niinpä pakenin metsään ja löysin turvan(i) uudelleen.  


Näiden kokemusten jälkeen ei ole ollenkaan vaikeaa ymmärtää Kiven Seitsemää veljestä.  Eikä sitä, että palaan kuusten luokse aina uudelleen.  Myöhemmin olen kuullut niiden jopa puhuvan minulle jollakin ei-kielellisellä tasolla, auttavan eteenpäin, antavan parastaan – ja heijastavan minulle sitä, mitä kannan mukanani, opettavan minua ymmärtämään itseäni.  

Olen myös vienyt ihmisiä puiden luokse, nähnyt, miten puut ovat vaikuttaneet heihin – ja vaikuttunut.  

Voisiko läsnäolon taito olla puiden kaltaisuutta, elämistä puun asenteessa? 

- Virpi