perjantai 2. lokakuuta 2015

Lasna olemisesta ja siitä, mitä tuottavuuden tilalle.....



LÄSNÄOLESKELUA

Miten astua uuteen, sellaiseen mitä vielä ei ole?

Elämme monimielisen, monitasoisen ja monikulttuurisen murroksen aikaa.  Yhteiskuntarakenteet murenevat ja muuntuvat, valtiot ja hallitukset hakevat suuntia ja venyttelevät sekä paukuttelevat ns. mukavuusalueitaan samalla kun ilmastonmuutos koettelee kaikkia eläviä olentoja valtionrajoista ja suhdanteista riippumatta.  Kaikki tämä heijastuu meihin voimakkaasti yksilötasolla.  Asiat eivät ole enää kuin ennen, ne eivät toimi enää kuin ennen, kaikki muuttuu niin nopeasti, ettei pieni ihminen – kaikesta informaatiotulvasta huolimatta tai ehkä juuri siksi – pysy enää perässä.  Ajatuskin takkuaa.  Perusturvallisuus järkkyy.  Alkaa pelottaa ja ahdistaa.  Toiset purkavat sen aggressiiviseen sanailuun tai toimintaan itselleen vieraita ihmisiä ja asioita – niitä syyllisiä - kohtaan, toiset itseään vastaan, ja kolmannet, niin no ne, jotka eivät pelkää, mitä he tekevät (tai ovat tekemättä), keitä he ylipäätään ovat?

He ovat lapsia, nuoria.  Vauvoja tai vaareja, jotka ovat kyenneet säilyttämään lapsenkaltaisuuden.  Tiedän, että onpa klisee, mutta silläkin uhalla.  He ovat lapsenomaisia, lapsellisia, lapsekkaita lapsi-ihmisiä.  He ovat myös niitä lapsia, joita meidän järkiaikuisten sisällä asuu, niitä lapsia, jotka olemme kenties unohtaneet, painaneet piiloon, kaiken tietäväisyytemme ja itseohjautuvuutemme ulottumattomiin.  Niitä pienen pieniä ihan konkreettisia lapsia, jotka syntyivät tänne vailla pelkoa oppien uutta joka hetki, joka päivä, tässä ja nyt. 

Oli suuri oivallus löytää suomen kielen sanojen ’läsnäolo’ ja ’lasna olo’ välinen yhteys.  Sain taas ihastua vähän puhutun, vaikean ja harvinaisen kielemme konkreettiseen käsitettävyyteen; olla läsnä – on olla lapsen kaltainen.  Elää tässä hetkessä aistien, keskittyen, hurmaantuen, uteliaasti kohti uusia askeleita ja alueita kurkotellen - välillä muksahdellen ja kupsahdellen, mutta sitten taas sinnikkäästi jatkaen.  Kohti kaikkea uutta, kohti sellaista, mistä en vielä tiedä, mutta haluan oppia, haluan tietää, haluan laajentua!  Haluan nähdä mitä tuolla takana on!  Haluan liikkua ja lentää, haluan hengittää ja rakastaa! 

Tietoisuuden olemus on lapsen kaltainen.  Se kehittyy, kasvaa ja laajenee.  Välillä se tekee ”hyppäyksiä”, oppia rysäyttää hetkessä jotakin loikaten oikein kunnolla, välillä se kehittyy hitaammin, melkein huomaamatta, mutta se kehittyy, koko ajan.  Omaan, individuellin villiin tai rauhalliseen tahtiinsa.  Niin kuin jokainen meistä.

Minusta tuntuu, että meidän aikuisten nykymaailma on sekoittanut talouden tietoisuuteen, näin on tapahtunut jo pitkään – varmaankin siitä asti, kun teollinen vallankumous alkoi tuottaa asioita yli oman tarpeen.  Tai ei, ehkä jo aiemmin, kenties siinä vaiheessa, kun alettiin ”omistaa”: tämä maa on minun, tämä aari, hehtaari, rivari, bemari tai kaveri.  Halu laajentua, oppia, kääntyi haluksi omistaa.  Kompensoimme tukahdutettua ja/tai unohdettua tietoisuuden laajentamista omistamisella.  Mitä jos vaihtaisimme nyt kaikkialla laulettavan tuottavuuden tilalle sanan tietoisuus?  Tarvitsemme tuottavuusloikan sijaan tietoisuusloikkaa, tuottavuuden kasvun tilalle tietoisuuden kasvua.  Kuvitelkaa poliitikkoja puhumassa tuottavuuden sijaan tietoisuudesta…..

Me olemme erehtyneet luulemaan kasvua materiaaliseksi hyväksi, vaikka se on ihan muuta - ja PALJON enemmän.  Se on kasvua planetaariseksi olennoksi, astumista siihen paikkaan, vastuuseen ja tehtävään, joka jokaisella elävällä olennolla tässä ”tietoisuuden kasvattamistehtävässä” on.  Se on lapsen kaltaisuutta,– vapaan ihmisolennon huoletonta vastuuta omasta laajenemisestaan.

Meidät on manipuloitu olemaan järkeviä, älykkäitä, tehokkaita, tuottavia, menestyksekkäistä, sankareita, rikkaita (omistavia) ja pystyviä.  Itse me olemme sen tehneet itsellemme, kansoina, kulttuureina, uskontoina, poliittisina järjestelminä ja muina struktuureina sekä ismeinä, meemeinä ja moodeina.  Suhtaudumme asioihin ja ihmisiin ympärillämme jatkuvan kasvun taloususkonnon perustein: onko minulle tästä jotakin (taloudellista) hyötyä (nyt tai pidemmällä tähtäyksellä)?
Olemme unohtaneet ’hyödyttömyyden’ ilot – ja samalla oman tehtävämme maailmassa.  Olemme harhautuneet sivupoluille kilvoittelemaan jätekasoista.  Paitsi joskus välähdyksenomaisesti, kun pieni hetki, tuoksu tai muisto palauttaa meidät johonkin, jota tajuamme ikävöivämme – enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.  Me ikävöimme kotiin, itseemme, omaan lapseemme ja siihen luottamukseen, mikä meillä on joskus ollut – koko maailmaa ja elämää kohtaan.  Saamme siitä kenties pienen otteen silloin, kun syksyisten koivunlehtien kostea tuoksu tuo mieleen miltä tuntui palata pitkän pihaleikin jälkeen posket punaisina hämärässä kotiin ja istua keittiön pöydän ääreen juomaan kuumaa kaakaota.  Tai kun tietty musiikki vuosikymmenten takaa nostaa menneen hyvänolon hetken näkyviin täysin kirkkaana ja selkeänä.  Tai kun katsot lähelläsi elävää pientä lasta, oikein katsot häntä, uppoat silmiin ja leikkiin.  

Silloin avautuu avaruus ja ovi.  Siinä on se rako, hetki, jossa meidän on tanssittava, jotta voisimme lunastaa itsemme takaisin tähän tehtävään, mikä meillä kaikilla on tässä ja nyt. Uskon, ja tiedän, että tänä maailmanaikana tarvitsemme niitä hetkiä, ja voimme olla mukana tietoisesti niiden hetkien luomisessa – sekä yksin että yhdessä toisten kanssa.

Kuin ”maailmankaikkeuden todistuksena” tästä luen parhaillaan kirjaa, jossa nämä asiat leikkivät yhdessä hulppean fiktion kanssa.  Näin sanailee Peter Hoegin teoksen ”Norsunhoitajien lapset” minä-kertoja: ”Kysyn, muistatko omasta elämästäsi tiettyjä hetkiä, joina olet ollut onnellinen.  Et vain tosi iloinen.  Et vain tosi tyytyväinen.  Vaan niin onnellinen, että kaikki oli sinä hetkenä totaalisen ja täysin sataprosenttisen täydellistä.  Jos muistat yhden ainoankin sellaisen hetken, tai vielä parempi, useita, pyydän sinua ajattelemaan niitä.  Se on tärkeää.  Sillä juuri niinä hetkinä ovi raottuu…Ei ole mitään, mitä vielä pitäisi tehdä, eikä liioin ketään joka tekisi sen, koska ei ole yhtään ihmistä, ei edes minua, on vain kaiken täyttävä ilo…Tiedän, että myös sinun elämässäsi on sellaisia hetkiä.”

Havahtumisen hetket eivät ole kuitenkaan aina pelkkää auvoa, kuten niin hyvin tiedämme parhaillaan, monessakin paikassa.  Hoegin kertoja jatkaa:
”…olemme huomanneet, ettei ovi aukea ainoastaan onnellisina hetkinä, vaan myös hirvittävinä…Sinä hetkenä, jona järkytys iskee, on ihmisen sisällä ja ympärillä aivan erityinen ja epätavanomainen tunne, ja siihen pitäisi syventyä.  Juuri ennen kuin kyyneleet tulevat…Sinä lyhyenä hetkenä, jona tavallinen toimintatapa on pettänyt eikä uutta ole ilmaantunut, juuri siinä on aukko.”

Ja lopuksi vielä samasta teoksesta kiteytettynä muisto ’lasna olemisesta’, eli uskosta universumin (lue: elävän laajenevan tietoisuuden) kantavaan voimaan:
Mutta jos on kerrankin nähnyt, mitä todella tapahtuu, jos on silmänräpäyksen ajan nojautunut sisälle rakkauteen, ei unohda sitä koskaan.”
Niinpä.  Nojaudutaan, ystävät.  Nojaudutaan oikein kunnolla.  Nyt on sen aika.



sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Läsnäolevia kohtaamisia tiedossa - eli uusi vuosi ja uudet kujeet 2015

Vasta alkanut vuosi on itsensä kohtaamisen - itsensä tunnistamisen - ja sitä kautta toisten kohtaamisen vuosi.  Mikäs sen itsestäänselvempää: vasta itsensä löytämisen ja tunnistamisen kautta voi kohdata toiset.  Tietenkin se on helpommin sanottu kuin tehty....vai oliko se kuitenkin niin, että ääneen sanottu on jo vähän niinkuin puoliksi tehty....?  Väitöskirja läsnäolosta on joka tapauksessa vielä kovasti kesken, ja sen tekijäkin kokee itsensä aika ajoin kovin vajavaiseksi, keskeneräiseksi ja epästabiiliksi, mikä ei kuitenkaan haittaa.  On helpottavaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin juuri nyt sattuu olemaan, huokoisena ja hämmentyneenä.  Kovin pienenä muuttuvassa maailmassa.

Itsensä tunnistaminen on mielenkiintoinen prosessi.  Itse kun ei ole ihan stabiili käsite, ei edes läsnäoleskelijalle.... eikä varsinkaan hänelle.  Ajattelen, että itsensä tunnistaminen ja löytäminen on tekemisissä sen kanssa, että hyväksyy vallitsevat olosuhteet - ennen kuin voi tarpeen tullen alkaa tehdä niille jotain.  Ensin täytyy hyväksyä se, että sattuu olemaan juuri siinä hetkessä ja tilanteessa niine tunteineen ja asenteineen.  Muuten niille ei voi tehdä mitään.  Ei asioille joiden kanssa askartelee - eikä itselleen.  Kun tiedostaa ja hyväksyy tilanteensa, avautuu tilaa ja avaruutta.  Syntyy energiaa.  Myötätuntoa ja vuorovaikutusta.  Uudet ajatukset ja ideat pääsevät laskeutumaan kuin meteoriitin tuoma avaruuspöly maan pinnalle - tai isot, kauan odotetut odotetut lumihiutaleet jouluaattona.  Paikalle leijailee ehkä yllätyslahja - tai joku kopauttaa lempeästi halolla päähän.  Alkaa tapahtua.  Joskus - usein - jotakin, mitä et voi hallita, mutta minkä kuitenkin jollakin tavalla tunnistat: tämä on minua, tälle minä kuulun.  Tämä on minun juttuni.

Viime yönä katselin palkittua Louie Psihoyosin dokumenttielokuvaa "The Cove - meren salaisuus", joka kertoo mm. siitä, millaisessa maailman menossa satumme olemaan olemassa juuri nyt: luontoa ja sen monimuotoisuutta hyväksikäyttävässä, hallitsevassa ja tuhoavassa elämäntavassa, jossa vain harvat rohkeat sielut uskaltavat asettua vastahankaan meille syötettyä matrixia vastaan.  Samalla se kuitenkin viestitti myös arvokkaita asioita siitä, että elämme elävällä planeetalla, jolla on olemassa olentoja (delfiineitä, joista elokuva myös kertoo), jotka kenties ovat  omaa lajiamme älykkäämpiä, innovatiivisempia ja tiedostavampia.  Elokuvassa haastateltu tutkija John Potter (!Huom. sukunimi!) toteaa:"Käytämme miljardeja avaruussignaaleihin, vaikka Maassa on laji, joka voi olla meitäkin älykkäämpi.  Delfiinit osaavat käsitellä eri tilanteita, toimia ihmisten kanssa ja käyttää mielikuvitustaan luovasti.  On hämmästyttävää, että ainoa niille kunnolla "opetettu" kieli on viittomakieli, jossa käytetään käsiä ja signaaleja. Ihmiset viestivät käsillä delfiineille.  Mutta juttu menee asian vierestä, koska delfiineillä ei ole käsiä.  Prosessi on siis yksisuuntainen; ihmiset haluavat "opettaa" ja "hallita" niitä.  Mutta......... ehkäpä delfiinit voisivatkin opettaa meitä?"

Tämä pätkä aiheutti viimeöisen ahaa-elämyksen läsnäoleskelijan aivoituksissa.  Samasta on kyse myös länsimaisen tieteen siinä läpikotaisessa yksiulottuvuudessa, jossa alleviivataan, korostetaan ja opetetaan prosessien hallintaa, johtamista, ohjaamista ja kontrollointia.  Samalla tavoin suhtaudumme usein myös yksilöinä omiin tekemisiimme, kanssaihmisiimme, ympäristöömme - ja ennen kaikkea itseemme.  Niin, itseemme.  Kaikki on varsin yksisuuntaista - ja yksiulotteista - toimintaa "hallitsijan" eduksi - pyrkien hallitsemaan ja ohjaamaan tapahtumista haluttuun suuntaan.  Minä tarvitsen.  Minä haluan.  Onko sinulla tarjota minulle jotain?  Tämä juttu ei nyt anna minulle mitään.  Vuorovaikutusta ja kommunikointiakin opetellaan, jotta osattaisiin "hallita" tilanteita ja tunteita paremmin - omaksi (tai firman) eduksi.



Mutta mutta.  Jos ja kun haluaa olla oikeasti innovatiivinen, luova ja läsnä, yksiulotteisuus ei toimikaan enää.





Läsnäolo on aina vuorovaikutuksellista, vähintään kahdensuuntaista tapahtumista, kokemista ja elämistä ajassa, joka menettää merkityksensä, joka häviää, koska se läsnäolon eli sulautumisen hetkellä lakkaa olemasta.

Tätä on elävän maailmankaikkeuden magia - dialogia, jakautumista ja yhdistymistä, yhteistä koko ajan tapahtuvaa muutosta.  Kohtaavan, hyväksyvän läsnäolon hetkellä muutumme yhdeksi, tulemme samaksi.  Pääsemme Kotiin, tietoisuuteen.  Ja alamme löytää reissultamme niin paljon enemmän....niin ympäröivästä maailmasta kuin itsestämme, kaikesta meihin vaikuttavista ja meitä yhdistävistä, arkisista ja juhlavista, suurista ja pienistä, pyhistä ja vielä keskeneräisistä, yksinkertaisista asioista.  Ja ymmärrämme, ettei mitään itseä ehkä koskaan ollutkaan.  On vain heittäytyminen, antautuminen ja jättäytyminen tulla kohdatuksi, löydetyksi.  Aina uudestaan ja uudestaan. 

Eipä siis muuta kuin kohti kohtaamisia, oi 2015!
virpi