PUUN ASENTEESSA ELÄMINEN:
Olen viime
aikoina taas ihaillut puita, niiden asennetta olemassaoloon. Ne vain seisovat paikoillaan, huojuvat
hiljakseen….
Yhtenä iltana
työstä kämpille kävellessäni katselin korkeita kuusia ja koin tajuavani sen,
mitä puut ovat, tai oikeammin, mikä on niiden asenne. Se on: ottaa vastaan valoa ja avaruuden hiukkasia,
energiaa, ja antaa sitä eteenpäin, levittää – oksina, lehtinä, hedelminä,
juuristoina. Ottaa vastaan valoa ja
levittää parasta itsestään. Samalla
ymmärsin, että tuossa asenteessa on paljon opeteltavaa meille ihmisille. Että minunkin tulisi opetella enemmän puun
asennetta. Että voisin elää puun
asenteessa, olla kuin puu, joustava ja tyyni, vastaanottava ja antava.
Myöhemmin jatkoin
pohdiskelua, ja ymmärsin, että puut ovat olleet läsnä elämässäni ihan pienestä
tytöstä lähtien – aina ensimmäisestä muistosta lähtien. Syntymäkotini pihalla, sen keskellä, oli
suuri mänty, jonka isäni kaatoi, koska pelkäsi, että se kovilla ukkosilla
kaatuu talon päälle. Itkin sitä mäntyä
monta päivää. Olin 15-vuotias. Kirjoitin sille oodin, jonka lopussa vannoin
joskus meneväni nukkumaan siihen metsästysseuran hirsimökkiin Siuruajoen varteen,
jonne mänty vietiin.
Vajaa
kolmikymppisenä löysin puut olentoina uudelleen, kun sain niiltä – varsinkin korkeilta,
pitkäoksaisilta kuusilta – osakseni pyyteetöntä rakkautta ja välittämistä
aikoina, jolloin kärsin ahdistus- ja paniikkikohtauksista. Puut auttoivat minua itkemään, kun istuin
niiden alla pyytämässä apua käsittämättömiin tuskatiloihin. En edes ymmärtänyt pyytäväni apua, en vain
enää tiennyt mitä muuta tehdä, olin niin sekaisin. Niinpä pakenin metsään ja löysin turvan(i)
uudelleen.
Näiden kokemusten
jälkeen ei ole ollenkaan vaikeaa ymmärtää Kiven Seitsemää veljestä. Eikä sitä, että palaan kuusten luokse aina
uudelleen. Myöhemmin olen kuullut niiden
jopa puhuvan minulle jollakin ei-kielellisellä tasolla, auttavan eteenpäin,
antavan parastaan – ja heijastavan minulle sitä, mitä kannan mukanani,
opettavan minua ymmärtämään itseäni.
Olen myös vienyt
ihmisiä puiden luokse, nähnyt, miten puut ovat vaikuttaneet heihin – ja vaikuttunut.
Voisiko läsnäolon
taito olla puiden kaltaisuutta, elämistä puun asenteessa?
- Virpi
Ihanaa, että jaat ajatuksiasi tätäkin kautta <3
VastaaPoistaOhoo, ahaa, kyllä vain.
VastaaPoistaSinut pitäisi napata matkaan viikon vaellukselle Itäkairaan, helppoa maastoa sen puolesta, että mökkejä ja laukopuolia on tiuhaan, ja telttapaikkoja tarjoavia purosia. Kirveen koskemattomat kuusikot saisivat sinut valuttamaan tyhjiin olleet, menneet ja tulevat kyynelvarastosi. Niin me teemme. Menemme katsomaan ITÄKAIRAN KUUSIKOT - niitä, kenties Suomi-Neidon ainoita säilyneitä suurmetsäalueita näkemättä ei puiden rakastaja voi kuolla, elää. Vuosikausia kasvatetut harmaat, vihreät naavarieskaleet roikkuvat niiden oksilta. Ne kelottuvat kun aika on ja avaavat mielen kuvitella kummallisia tarinoita, erikoisia tunteita, vapautta ja kiitollisuutta. Olen yleensä käynyt Itäkairassa kerran vuodessa viikon hiihtoreissulla, viime vuosi jäi välistä, edellisvuonna olin syksyllä ja näin ensi kertaa kuuset vailla lumivaippojaan.
Katselen päivittäin puita pihallamme ja lähimetsässä. En mahda olla ihastelematta kauneuttaan, kun ne valkoiseen paksuun, varmasti raskaaseenkin lumitaakkaan alistuneita ja antautuneina seisovat enimmäkseen liikkumatta. Ja odotas kun kevät koittaa, valutan makeaa mahlaa kotikoivun kyljestä. Mitä se siitä tykkää? Kenties kyttyrää, vaan minähän en siitä ymmärrä mitään ja oletan, että koiju-parka on onnellinen tästäkin kohtelusta - niin hievahtamatta se juurillansa könöttää.
Suomen ja Ruotsin hyvinvointia on rakennettu puilla, mistä todisteina harvan-se-maiseman katkaiseva autioksi parturoitu vaaranlaki. Tuskin ne onnellisia ovat, kun suurin osa kavreista rahdataan tehtaaseen ja vaaran reunalle jätetään pari ikihonkaa ilkkuvaksi muistomerkiksi siitä, että kerran tässä oli hieno metsä. Puut ovat puolustuskyvyttömiä ihmisen kielellä. Sellaisiako mekin tahtoisimme olla? Alistuvia? Kyvyttömiä köyttämään itseämme kallioon, kun juuriamme sahataan.
Me löydämme puista luonnosta rauhan, Etsimme vastapainoa pyrkyryydellemme, rynnimisellemme, pyrkimisillemme kohti. Aivan, nekin kurottuvat kohti, pyrkivät valoon, taistelevat tilasta, kasvavat kenoon, kieroon, toispuoleisesti, jos eivät tavoita riittäviä olosuhteita. Ehkä niiden sielunmaisema on aivan yhtä raastunut kuin ihmisenkin, ehkä nekin kaipaavat mindfullnessia. Ehkä ne eivät alkuunkaan haluaisi kasvaa kaikissa niissä paikoissa joissa kasvavat, mutta eivät mahda mitään ojitettujen soiden vaikutuksille, rehevöittymistä tuottaville lannoitteille... Oi, miten surkea kohtalo puilla.
Sunnuntaina Naankijärven hiihtoretkellä näimme valtavan kauniin suuren petäjän. Se levitti tuuheat yläoksansa kirkkaan sinistä taivasta vasten. Runko oli halausta laajempi, punertavan pähkinäinen, auringon paahtama, lajinsa vanhimpia pienen niemen kärjessä, suon reunalla, järven rannalla. Tervehdimme ja ihailimme sitä piparkakkutauon verran, sormien kohmettumisen ajan sen juurella. Mahtavaa ajatella, että sitä ei koskaan kaadettaisi, niin erityisen kasvupaikan se oli onnistunut saamaan. Harvinainen yksilö. Kenties onnellinen.
Hei, ja kiitos Katariina! Haluan Itäkairaan. Ehdottomasti. En tiennyt tuollaista paikkaa meillä Suomessa olevankaan. Hieno kirjoituksesi herätti jotakin, aiheutti inspiraation, josta haluan puhua kanssasi. Puut ehkä järjestäneet niin, että se onnistuu, ensi viikolla;)
Poista- Virpi
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista