Kotiinpaluu Pohjoiselle Joelle, osa I


Työnimi Yöjoen valot -valokuva- ja kirjaprojekti alkoi konkreettisesti maaliskuun ensimmäisenä sunnuntaina Yli-Iistä, syntymäkotini raitilta, tai oikeammin sen vierestä, setäni ja tätini viehättävästä kortteerista. Sain asua heidän ’pikkupuolellaan’, kun vanhaan kotitalooni ei päässyt, lunta oli liian paljon. Yritin kahlata mökin pihaan, mutta palasin puolesta välistä takaisin, upposin niin syvälle. Sama tunnelma on nyt läsnä projektiin liittyen.  Minut on konkreettisesti upotettu vanhan kotitalon pihan hankeen ja jokivarren muistoihin. Nyt tiedän, miksi talossa yli viisikymmentä vuotta sitten emännöinyt, edesmennyt Martta-mummoni joskus unessani komensi minua pihalle ”kaivamaan”. Tässä sitä ollaan, kaivausten alussa. Ja Yli-Iitä parempaa paikkaa kaivauksille ei olekaan…onhan siellä Kierikkikeskuskin:)




Taideprojektimme sijoittuu siis Pohjois-Pohjanmaan pohjoisimmille perukoille, lähellä Lapin läänin rajaa olevaan pieneen kylään, josta sekä minä että valokuvaaja Janne olemme kotoisin. Kylä on vastikään liitetty 50 kilometrin päässä etelässä olevaan Ouluun sillä seurauksella, että viimeisetkin palvelut paikkakunnalta ovat lähteneet. Tai kuten eräs paikkakuntalainen tänään totesi, että ”lakkasimme olemasta marginaalinen syrjäkylä pienillä palveluilla, nyt olemme ison kaupungin taajama ilman palveluita”. 

Kylän keskusta on kahden joen risteyskohdassa - pohjoispuolella virtaa vapaa Siurua-joki ja toisella puolella monesta kohtaa padottu Iijoki, projektin päähenkilö. Tutkimme ihmisen yhteyttä padotun joen maisemaan - sekä ympäristön yhteyttä ihmisen omaan sielunmaisemaan. Yritämme läpivalaista ihmisen kokonaisvaltaista suhdetta ympäristöön pyrkien löytämään siihen uuden, toivoa antavan näkökulman - jokivarren asukkaiden (ja muiden olentojen) lempeällä myötävaikutuksella.





Olemme Jannen kanssa läsnä jonkin sellaisen äärellä, mitä on vaikea tutkia, sanallistaa ja kuvata, sukeltamassa padotun joen (ja kylän) eri kerroksiin, historiaan, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, paikkakuntalaisten kokemuksiin - ja omaan itseemme. ”Satanen, saappaat ja punikin pää!” oli paikkakuntalainen mies aikoinaan huudellut ja pelotellut pikkulapsia jokivarren kylänraittia kulkiessaan. Oli raukka seonnut sen jälkeen, kun joutui jossain päin Pohjanmaata sisällissodan teloituskomppaniaan…Olemme keräämässä ja kuuntelemassa muun muassa tällaisia tarinoita. Jokivarren erisävyisiä ja -värisiä lauluja.

Projektin alkuidea syntyi Jannen ja minun henkilökohtaisista kokemuksista tuosta pienestä ja surullisesta pohjois-pohjanmaalaisesta kylästä. Nyt se on kehittymässä tarinaksi niistä ihmisistä, joihin jokiprojektin kautta liitymme - usein tahtomattamme tai tietämättämme. Meille molemmille yhteistä on ambivalentti, ristiriitainen suhde kotoperäisiin juuriin, mutta myös tarve parantaa ne haavat, joita juuret ovat ehkä rikkoneet, tarve kantaa valoa ja levittää sitä - taiteen avulla. Rikkoa lempeästi patoja ja villiinnyttää sitä luonnonuomaa, joka joen äärellä asuneissa virtaa. Muistaa ja muistuttaa omasta syntymälaulusta, siitä, miksi ja mitä varten tänne on joskus - ja taas kerran - tultu: elämään yhteisöissä, yhteydessä itseen, toisiin ihmisiin ja ympäröivään luontoon. Ja nimenomaan yhteydessä - ei hyöty-, hyväksikäyttö- tai tuotannollisissa suhteissa. 

Ja jo nyt, ensimmäisen kolmen päivän jälkeen tuntuu siltä, että mukana meillä molemmilla tässä taitavat olla myös edesmenneet voimakastahtoiset paikkakuntalaiset isämme, joiden perintöä ja suhdetta olemme myöskin pöyhimässä. Ainakin oman isäni virnuilu tuntuu jostain takavasemmalta……





Näiden kolmen ensimmäisen päivän aikana, kun haastattelimme ja kuvasimme neljää paikkakuntalaista Yli-Iissä asuvaa ihmistä, saimme jo kuulla suuren määrän hienoja, surullisia ja kauniita tarinoita ihmisten luontosuhteesta, mutta varsinkin suhteesta itseen ja toisiin. Tänään haastattelemamme jokivarren Arjan sanoin: ”Luontoa on vaikea kunnioittaa, jos ei osaa kunnioittaa toinen toistaan.” Pohdimme pari päivää myös sitä, miksi pienelle paikkakunnalle pakkautuu niin paljon kateutta, katkeruutta ja kärsimystä? Mikä meitä ihmisiä riivaa? Miksemme osaa elää sovussa itsemme, toistemme ja luonnon kanssa?

”Aika kulluu ja varijo vennyy”, ilmaisi tätini, kun puhuimme pitkään Yli-Iissä asumisen huonoista ja hyvistä puolista, joista jälkimmäisistä ylivoimaisimpana nousee hänelle ja sedälleni esiin luonto, vuoden kierto, joen eri ”ilimojen” ja taivasvärien seuraaminen, kalastus, pihanpito, puutarhanhoito ja marjastus. Luonnon ja lasten sekä lastenlasten kasvun seuraaminen. Riemu olemassaolosta, elämästä, tekemisestä luonnon äärellä.

Ja, mikä tärkeintä, tarinoiden keräämisten ja kuvausten lisäksi juomme tietenkin litrakaupalla kahavia. Kaikki jokivarressa juovat koko ajan kahavia, se on tapa tuottaa yhteyttä, porinaa. En ole moneen vuoteen juonut kahavia ja porissut näin paljon kuin näiden päivien aikana. Ja se oli ihanaa.

Joten perästä kuuluu. Pysytään kuulolla, mitä joki meille porisee. Se opettaa meitä. Aivan varmasti. 


Kommentit

Suositut tekstit