Muistiinmerkintöjä Karanteenien Ajalta, osa V

Muistatteko lapsuudesta sen vuodenajan, kun talvi alkoi väistyä, lumi sulaa, koirankakka haisi ja auringossa tuli hiki, mutta varjossa paleli? Muistatteko sen vapauden tunteen, kun alkukeväästä ajettiin ensimmäisiä kertoja rämisevällä polkupyörällä tukka hulmuten niin lujaa kuin päästiin, sydämessä oli riemu ja elämä tuntui täyteläiseltä, koska edessä olisi kevät ja pitkä kesä?

Eilen pääsin tuohon samaan tunnetilaan pyöräretkelläni Tohloppijärvelle. Ajoin sinne, koska muistin Tohlopin ja Tesoman välillä olevan luonnonvaraisen metsän ja halusin mennä katsomaan, oliko se vielä siellä. Aikaa on kulunut jo kymmenkunta vuotta, kun kävin siellä viimeksi, tai ylipäätään löysin koko paikan. Olin silloin Tesoman yläkoulun ilmaisutaidon opettajana ja pyöräilin joskus kotiin tuon metsän sivuitse Tohloppijärven rantaa. Enpä olisi silloin uskonut, että kymmenen vuoden päästä kiipeilen metsän rinteillä kuin kakarana, ja että maailmaan on levinnyt paniikki, joka pistää ihmiset pysymään kotona.

Päästyäni Mediapoliksen takaisen pyörätien metsään, jätin polkupyörän rantaan ja lähdin kiipeämään ”Tohlopin korpeen” erinäisiä polkuja pitkin. Kiitin mielessäni moneen kertaan sitä, että asumme näin harvaanasutussa maassa, jossa on mahdollista liikkua luonnossa kaikessa rauhassa. Tuoksut, lintujen äänet ja isokokoisen, lähelläni liikkuvan rusakon rasahdukset palauttivat mieleeni lapsuuden – tai oikeastaan teini-ikäisyyden, jolloin en notkunut Oulun Rajakylän ostarilla, vaan raivasin tietäni kiikarit kaulalla puskissa ja joutomailla. Minua taisi tuossa vaiheessa vielä kiinnostaa enemmän luonto kuin vastakkainen sukupuoli tai sosiaaliset riennot. Toki minulla oli ystäviä ja harrastuksia, mutta lukeminen, luonnossa samoilu ja lintujen kiikarointi oli mieluisinta touhua. Ystäväni eivät hevillä lähteneet kanssani ”puskaan”, koska tiesivät joutuvansa a) kenties kävelemään aika paljon, b) oksien raapimaksi, c) kastelemaan kengät ja/tai d) myöhästymään seuraavalta ruualta. Ainoat, jotka lähtivät mukaani erikseen olivat ystävä-serkkuni Maarit, joka viihtyi yhtä lailla lukemisen, mielikuvituksen ja luonnon parissa sekä pikkuveljeni Kasper, joka oli usein pakotettu mukaani, koska olin hänen ”lapsenlikkanaan”. Serkustani tulikin sitten myöhemmin kirjastoalan ammattilainen ja veljestäni biologi….

Veljeä raahasinkin aika paljon pusikkoseikkailuihin, joissa opetin hänelle tunnistamiani pikkulintuja ja näytin itselleni tärkeitä kiviä, puita ja kantoja. Kotimme lähellä oli merenranta, jonka Rajahaudan kupeessa oli Pispanletto-niminen niemeke. Se oli salainen seikkailupaikkamme, siellä saimme olla rauhassa kaikilta ja kaikelta. Viihdyimme siellä tuntikausia, tuskin puhuimme mitään. Touhusimme molemmat omiamme. Veli leikki kivillä ja kepeillä ja minä haaveilin milloin mistäkin. Se oli maaginen paikka. Nuo seikkailut mahdollisesti vaikuttivat siihen, että veljestäni tuli suojelubiologi. Että hän alkoi kartoittaa suojelualueita. Ja tehdä rantaniittyprojekteja Perämeren rannalla. Pispanlettokin on tätä nykyä suojeltu alue, se kuuluu Letonniemen suojelualueeseen. Oululaiset, menkää käymään siellä!

Nämä asiat pyörivät mielessäni eilen, kun kiipeilin Tohlopin korvessa. Olin yksin koko metsässä ja rinteillä. Istuskelin hiljaa, hortoilin, kuvailin juuria sekä löytämääni riimukiveä (riimut todennäköisesti joidenkin larppaajien rälläköimiä, koska näyttivät niin ”tuoreilta”) ja nauhoitin yhden vlogin, joita olen alkanut tehdä huvikseni. Josko joku muukin innostuisi luontoretkistä. Löysin myös jonkun rakentaman huikean ison majan kahden siirtolohkareen väliin, ison käpyvaraston ja valtavan hyvänolon tunteen. Tajusin leikkiväni. Olin yhtäkkiä siinä samassa ajassa kuin lapsena, jolloin maailma oli täynnä ennalta-aavistamattomia seikkailuja ja luonto täynnä tutkimusmatkailtavia paikkoja.  Olin innostunut, riemuissani, elossa.

Ymmärsin, että asuinympäristöni tarjoaa vielä paljon näitä seikkailuja, jos vain haluan vastaanottaa ne. Kaikki on tässä, aivan nenän edessä. Myöhemmin, kun olin toista tuntia hortoillut metsässä, palasin pyörälleni, ajoin Tohloppijärven ympäri ja löysin vielä suon, jossa kasvoi suopursuja. Sain mukaani kotiin kappaleen pohjoista ilmaa (suopursun lehtiä), sain hengittää suota. Enkä todellakaan tiennyt, että Tampereen kaupunkialueelta voisi moista löytää. Nyt tiedän. Seikkailuleikki jatkuu.