tiistai 12. tammikuuta 2016



Oman kokemuksen tiedostamisesta, yhteistyöstä - ja vähän ihmislajistakin

Istun aamun lumimyräkässä turvallisesti bussissa ja mietin mennyttä vuotta, joka sisälsi paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, onnistumisia ja pettymyksiä, yhteyksiä ja yhteydettömyyttä.  Sain potkut yt-prosessissa elämäni tähän asti pisimmästä yhtämittaisesta työsuhteesta, jossa olin mielestäni luova, tuottelias ja esimerkillinen (tosin kovin vapaasti toimiva, mikä lienee itselleni tyypillinen tapa mikä ei miellytä kaikkia); koin lisääntyvissä määrin yhteyden hetkiä niin ihmisten kanssa kuin luonnossa; ja kohtasin eriskummallista tyyneyttä ja rauhaa levottomien tapahtumien keskellä.  Aivan kuin olisin alkanut ’nähdä’ asioita jotenkin toisin, laajemmin ja kokonaisemmin, enemmän yhteydessä toisiinsa.  Nyt alan olla vakuuttunut, että näin on.  Elämme kenties eräänlaisen "dualistisen maailman hajoamisen" keskellä.

Viimeaikaisten yksilöllisten, organisatoristen, valtiollisten, kansallisten, taloudellisten, ilmastollisten ym. globaalien kriisien keskellä on rauha, sees, tyven vedenpinta, kalvo, jonka heijastuksesta valo kimaltelee silmiin.  Se on meidän sisällämme.  Se on lunta kannattelevassa kuusen oksassa, jäniksen käpälän jäljessä, kuun kimalluksessa hangella.  Se on purevan tuulen ulinan ytimessä olevassa hiljaisuudessa, lumihiutaleen pehmeässä laskeutumisessa, sormen kevyessä hipaisussa - rauhan valo, ilo ja armollinen voima.  Se on ohimenevä kosketus hiuksiin, olkapäähän – tai hymyilevä katse ihmisjoukon yli.  Se on silmissämme, jotka kohtaavat, yhteisissä itkuissa, nauruissa, lauluissa ja kosketuksissa, joita jaetaan – sen elämän ytimessä, jota parhaillaan elämme.  Ihan tässä näin, nyt.

Elämme sekä yhteistä että yksityistä elämää – jokainen täysin omassa todellisuudessaan, omien kokemustensa värittäminä, heijaamina, leipomina ja/tai kolauttelemina.  Syksyn – ja oikeastaan koko vuoden 2015 – sanoma itselleni oli: on niin monta todellisuutta kuin on ihmistäkin.  Jokainen tulkitsee toista ihmistä, jokaista kohtaamista ja vuorovaikutustilannetta omasta kokemusmaailmastaan käsin.  Olenhan minä sen tietenkin ”aina tiennyt”, mutta koskaan se ei ole konkretisoitunut samalla tavoin.  Tajusin ja näin monien eri yhteisöjen vuorovaikutustilanteiden keskellä, miten ymmärrys ja empatia lisääntyivät, kun ihmiset avasivat yksilöllisiä kokemuksiaan – vaikkapa itselleen henkilökohtaisesti tärkeistä kohtaamisista. 
  



Kun jaamme kokemuksiamme yksilöllisistä todellisuuksistamme, löydämme yhteyksiä, opimme ja oivallamme.  Saamme ideoita – ja niitä paljon kaivattuja innovaatioita.  Meidän tulee uskaltaa luottaa itseemme, toisiimme ja heittäytyä leikkiin mukaan.  Meidän täytyy lakata pelkäämästä – ja olemasta pelottelun orjia monella tasolla.  Ihmisen on helppo käyttää toista ihmistä hyväkseen.  Mutta ihmisen on myös helppo arvostaa ja kunnioittaa toista ihmistä.  Kyse on siitä, kumman valitsee.  Myös suhteessa itseen.  Alanko pelätä ja kiihdyttää itseäni niihin draamoihin, joita huomaan ehkä maailmassa tällä hetkellä tapahtuvan (ja joihin minun toivotaan osallistuvan, koska se myy ja pitää porukat 'ruodussa', pois tieltä....), vai valitsenko toisen tien?  Ehkäpä juuri tyyneyden, läsnäolon ja aistimisen makustelun.  Havainnoin ja reagoimattomuuden.  Rauhallisen kontemplaation.  Ja hei, se ei tarkoita sitä, että pitäisi olla passiivinen tai toimimatta –  päinvastoin, se voi auttaa löytämään oikean, oman intohimon mukaisen suunnan.

Katselin eilen elämän ja tietoisuuden evoluutiota käsittelevää dokumenttia, jossa kuvattiin tyhjentävästi, miten jotkut eliöt populaatioidensa laajentuessa ovat alkaneet kilpailla ja taistella keskenään, tuhota ympäristöään ja kuolleet sukupuuttoon, kun taas toiset ovat alkaneet tehdä yhteistyötä, yhdistyneet, mutatoituneet – ja tehneet kvanttihypyn kehittyäkseen seuraavalle tasolle, muuntuneet lajina uudeksi lajiksi.  Me olemme ihmiskuntana, ihmislajina nyt siinä kohtaa 'populaatioiden ekologiaa'. Valitsemmeko tuhoamisen/tuhoutumisen vaiko yhteistyön - niin itsemme kuin toisten kanssa? 

Tuntuu hassulta sanoa se, mutta sanon kumminkin.  Olen pikkutytöstä asti tiennyt syntyväni aikaan, joka on keskellä hemmetinmoista muutosta, 'kvanttihyppyä'.  Olen tiennyt, että on ”tarkoitettu”, että olen täällä.  Ja uskon, että samaa pätee kaikkiin muihinkin,  että täällä ollaan tietyssä tarkoituksessa.  Välillä olen ollut kyltymätön, kärsimätön ja ahdistunut, kun en ole ollut varma ”mitä minun on oikeasti tarkoitettu tekemään”, nyt en enää.  'Tarkoitukseni' vaikuttaisi vain olevan olla paikalla muutoksen aikaan ja tehdä kaikkensa sen eteen, että hyppy kehityksessä mahdollistuu – tavalla taikka toisella.  Aivan sama millä ammatilla, välineellä, tavalla tai toiminnalla,  ne voivat vaihdella ja ’mutatoitua’, aivan kuten David Bowie omalla elämänesimerkillään meille näytti.  Ihmisellä on mahdollisuus – joko tuhoon tai kehitykseen.  

Jokainen päivä on mahdollisuus luoda jotakin uutta, ajatella jotakin uutta, toimia jotenkin toisin – elämän evoluution kehittämisen suuntaisesti.  Jos niin valitsee.  Hallitukset eivät auta evoluutioloikassa, se meidän on tehtävä itse, yksin ja yhdessä, ihmisinä – ilman pakoa minkään lipun, lippu- tai seurakunnan, kulmakunnan tai -ismin alle.  Ihan vaan ihmisinä arjessa ja sen jokaisena aistittavana hetkenä omassa elämässä.  Helppoa, eikö totta?