maanantai 18. maaliskuuta 2013



Muiston läsnäolossa

Mitä se on, kun muisto nousee voimakkaana mieleen, tulee läsnäolevaksi - kun sen haistaa, maistaa ja muistaa? 

Olen kokenut vasta, miten vuosikymmenten takainen muisto voi nousta esiin niin, että sen tuntee paremmin kuin eilisen, että se saapuu olemassaolevaksi tähän hetkeen.  Isäni, vanha opettajani, tuntuu opettavan sitä nyt minulle – pitkästä aikaa aikain takaa.



Isäni pari viikkoa sitten tapahtunut poismeno laukaisi minussa ja ihmisissä lähelläni monenlaisia erilaisia läsnäolon tiloja; vaihtelevia tunteita ahdistuksesta ja surusta riemuun ja helpotukseen, kauniita kohtaamisia, hiljaista tyyneyttä, joka tarkastelee rauhallisesti ympärillä tapahtuvaa ihmiskaupunki-työelämä-hässäkkää, kaikkia niitä huvittavia asioita ja yksityiskohtia, joita ”on saavutettava” ollakseen jotakin jossakin. 

Merkittävimpänä läsnäolo-ajatuksena tässä episodissa tällä hetkellä on se, että olen alkanut ihmetellä muiston pysyvyyttä, sen koostumusta.  Mitä muisto on?  Minkä ikäinen se on?  Miten se voi olla niin elävä, niin lähellä ja tarkka, vaikka se on vanha?



Isäni lähtö nosti esiin muutamia muistoja, jotka liittyvät aikaan, jolloin hän oli vielä voimissaan, aikaan 30-40 vuotta sitten, lapsuuteeni  ja teini-ikään, jolloin hän opetti minulle asioita mestari-kisälli –meiningillä.  Kuljin isän mukana metsissä, soilla, pelloilla ja joella, metsällä ja kalalla, marjassa ja veneellä.  Samalla näin ja kuulin asioita, joita noilla reissuilla on tapana opettaa, asioita luonnosta, luonnon kiertokulusta, luonnon kunnioittamisesta, hiljaisuudesta, anteeksiantamisesta, elämästä, kuolemasta ja olemassaolosta.  Isäni oli yhdistelmä kouluttamatonta duunaria, autonkuljettajaa, pohojosen miestä, eränkävijää, filosofia, taiteilijaa ja tietäjää.  Tuo 30-40 vuotta sitten tapahtunut aika oli aikaa, jolloin hän välitti eteenpäin kaikkea mielestään merkittäväksi tietämäänsä.  Keskustelimme paljon, mutta jostain syystä muisto, joka on palautunut tuoreena mieleeni, on hiljainen ja sanaton, luonnossa tapahtunut hetki, vain pieni, mutta väkevä välähdys.



Muisto on joesta, joelta.  Siuruanjoki myöhään kesäyönä, tai todella varhain aamulla, kun usva nousee viileästä virrasta hellepäivän jälkeen ja rantapusikot (tai ”vitikot”) ovat täynnä hyttysiä.  Siuruanjoki on idästä virtaava villi joki, joka Yli-Iissä, Suomen eteläisimmässä poronhoitokunnassa, yhtyy Ii-jokeen.  Siuruanjoki on hyvä harrijoki (harjus-joki), josta kesäyön hiljaisuudessa on mahdollisuus vetää useampiakin harreja yhdellä heitolla.  Tai silloin oli.  Isäni rakasti Siuruanjokea sen koskissa hyppivien kalojen lisäksi myös siksi, että sitä ei oltu padottu kuten kotijokensa Ii-joki, jonka puolesta hän yritti heikolla menestyksellä käydä yhden miehen sotaa 1960-luvulla Pohjolan Voimaa vastaan.



Muisto näyttää minulle isäni kauempana joen mutkassa uistelemassa - usvan läpi, tyynenä ja keskittyneenä, maisemaan sulautuneena.  Onnellisena.  Ainakin minulle se hetki on onnellinen läsnäolon hetki, aivan tavallinen kalareissu, joka jostakin syystä on painunut lähtemättömästi mieleeni.  Olen vuorannut pääni huppuun, sillä idyllin rikkoo itikoiden julmettu meteli ja häirintä.  Isäni seisoo edelleen tyynenä, pää paljaana.  Hänen ympärillään on maaginen kehä -  jostain syystä hyttyset eivät koskaan häirinneet häntä.  Hengitän huppuni raosta huumaavaa mesiangervojen, keskikesän tuoksua.  En muista olimmeko joella miten kauan, puhuimmeko tai saimmeko kalaa.  

Muisto on noussut nyt voimakkaana mieleen, kertomaan jotakin.  Muistuttamaan villin luonnon merkityksen arvostamisesta, isäni yksinkertaisesta viisaudesta.



Tätä kirjoittaessani herra Perä kertoo televisiossa Talvivaaran nikkelikaivoksen mahdollisuuksista, kun toimittaja kyselee paikallisista ekologisista ongelmista.  Jos isäni olisi tässä, tietäisin mitä hän sanoisi, ajattelisi.  Mutta näen hänet uistelemassa harria usvaisella, villillä joella. Tyynenä kuin intiaani.  Ja jollakin käsittämättömällä tavalla, vaikka olen ehkä jonkun perinteisen ajattelun mukaan menettänyt isän, koenkin saaneeni hänet takaisin.

-virpi