maanantai 13. kesäkuuta 2016

LÄSNÄOLEVAA JOHTAJUUTTA OIVALTAMASSA


 Olin tänään taas kerran luennoimassa ja osallistamassa ihmisiä läsnäolevan asennoitumisen maailmaan.  Katselin hiljentyneitä, omiin kokemuksiinsa uponneita, levollisia ihmisiä, jotka arkityössään hääräävät Suomen suurimman viestintäyhtiön hektisinä viestijöinä, mutta siinä pienessä luentotilassa istuessaan olivat tyyniä, keskittyneitä - ja niin, läsnä tehtävässään.  Havaitsin myös itseni olevani läsnä, kevyt, kuunteleva ja pakoton. 

Siinä hiljaisuudessa jostakin nousi ajatus, että mitä jos….olisimme enemmän näin yhdessä?  Hiljentyneinä aina hetken yhteisen teeman tai asian ääreen, hahmottaen suhdettamme teemaan, asenteitamme, ajatuksiamme.  Sen jälkeen puhuisimme kokemuksestamme, jokainen kerrallaan, pienen hetken, toisten keskittyessä kuuntelemaan, kuulemaan.  Mitä jos alkaisimme antaa tilaa niin itsellemme kuin toisille, tai oikeammin kokemuksillemme ja niiden jaetulle kuulemiselle?

Ihmiset kuvaavat usein läsnäolon kokemuksiaan ’tilana, joka laajenee’ tai ’aukeaa’ (kuin kuvassa olevasta uimakopista merelle).   Laajempaan tilaan mahtuu uusia ajatuksia, oivalluksia ja näkökulmia.  Laajemmassa tilassa oleva ymmärtää paremmin isompia kokonaisuuksia.  Mieleeni hiipi myös toinen ajatus…onko läsnäoloa viljelevä ihminen myös todennäköisesti parempi johtaja?




Ajattelin itseäni.  En ole koskaan varsinaisesti tavoitellut tai halunnut johtajuutta, jostain syystä se rooli on vain usein – olosuhteiden pakosta – langennut osakseni.  Teatterin ohjaaminen, kouluttaminen ja opettaminen ovat olleet kaikki eräänlaista johtamista.  Olen koonnut ja organisoinut monenlaisia ihmisryhmiä ja projekteja, mutta tuntenut aina jonkinlaista vastenmielisyyttä ’johtajuutta’ kohtaan.  Teatteriryhmän vastaavana olen jopa tietoisesti vältellyt sitä.  Olen ajatellut naiivisti ja kovin mustavalkoisesti, että johtaja on kunnianhimoinen ihminen, joka haluaa valtaa ja ’alaisten hallintaa’.  Niinpä en ole sitten halunnut olla minkään sortin johtaja.

Tänään havahduin siihen, että nykyinen työni – tutkimuksen tekeminen, siitä puhuminen ja ihmisten osallistaminen – on johtamista.  Johdan oman työni ja tutkimuksen etenemistä, niihin liittyviä prosesseja - ja siis myös hetken aikaa niitä ihmisiä, joiden kanssa pääsen välillisesti tekemiseen aiheen tiimoilta ajassa ja paikassa.  Johdan niitä asioita, joista minulla on jo aika paljon kokemusta ja tietoa.  Kerron niistä mielelläni, innostun niistä edelleen, kiinnostun kaikesta aiheeseen liittyvästä ja uskon läsnäolon vallattomaan voimaan.  Ja ensimmäistä kertaa uskalsin ajatella, että nautin omasta ’johtamisen prosessista’. Nautin johtamisesta.  Nautin siitä keveydestä, rauhasta ja keskittyneisyydestä, joka usein syntyy näiden teemojen ympärillä.  Nautin ihmisten kuuntelemisesta ja katselemisesta, kun he kuuntelevat, kuulevat ja oppivat toisiltaan. Nautin yhteisestä hiljaisuudesta ja naurusta, silmistä jotka kostuvat ja näkevät. Nautin siitä luottamuksellisesta ja turvallisesta tilasta, joka syntyy läsnäolon kokemuksia jakavassa atmosfäärissä.  Nautin, kun ihmiset lähtevät keveästi mukaan kokeilemaan itselleen uusia asioita. Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen oman työni johtaja – ja sen kautta todistamassa toisten kokemuksia.

Me ihmiset kaipaamme vapautta ja tilaa, mutta me kaipaamme myös turvallista ja tietyllä tavalla rajattua/fokusoitua ja yhteistä teemaa, jonka äärellä avautua – ja muistaa, uudelleen yhdistyä (re-member) omiin projekteihimme.  Kaipaamme kuulumista – niin itsellemme kuin johonkin ryhmään, tiimiin, heimoon tai planeetan lajiin.

Ehkä kaivatut, läsnäolevat johtajat ovatkin niitä, jotka saattelevat meitä muistamaan oman johtajuutemme?  Ehkä maailma juuri nyt tarvitsee sitä, että minä, ja sinä, löydämme oman johtajuutemme ja uskomme siihen?  Että pääsemme johtamaan oman prosessimme, jotta toisetkin pääsisivät johtamaan omansa? Että löytäisimme yhdessä kotiin?



keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

LÄSNÄOLESKELU EI OLE IHAN VAARATONTA TOIMINTAA

Läsnäolo on valppaana olemista, tietoisena olemista, yhteydessä olemista niin sisään kuin ulospäin.  Läsnäoleva havaitsee, mitä itsessä tapahtuu – ja mitä oman itsen ulkopuolella tapahtuu.  Läsnäoleva ihminen huomioi ja aistii tapahtumia, jotka jäävät usein huomaamatta silloin, kun antaa ennakkoasenteen, rutiinin, mielentilan – tai yksiselitteisesti jonkin itseensä tarttuneen tunteen – kuljettaa kohtaamisesta ja tapahtumasta toiseen.

Läsnäoleminen ei ole aina helppoa, ainakaan aikuiselle, joka on usein tottunut turruttamaan itsensä monenlaisella ”läsnäolemattomuudella”: vaikkapa liiallisella ja pakkomielteisellä ”pääntyhjäämisellä”, joka voi olla viihdettä, päihdettä, pelaamista, yli-intensiivisiä ihmissuhteita – tai ihan mitä vaan, mitä ”ilman en tule toimeen”. 

Jostain syystä ihminen vaikuttaa olevan rakennettu niin, että hän menee aina ensiksi sieltä mistä rima on matalin – jotta hänen ei tarvitsisi havahtua huomaamaan omaa toimintaansa.  Paitsi havainnoimaan, kävelemään ja juoksemaan opettelevat lapset.  Luovuustutkija Ken Robinson onkin havainnut, että kaikkein luovimpia ihmisiä ovat ne pienet lapset, jotka eivät ole vielä menneet esiopetukseen tai kouluun.  Siitäkö alkaakin sitten ihmisen luovuuden ja mielikuvituksellisuuden alamäki?

Läsnäolo sana on ihana.  Lasna olo.  Lapsenkaltaisuus. 

Lapsi aistii, kuka on aito.  Lapsi ei välitä lässyttäjistä.  Lapsi ottaa suoraa kontaktia.  Lapsi antautuu, avautuu ja heittäytyy kokemaan kaiken, mitä aistimaailmalle on tarjota.  Sillä tavalla hän oppii.  Kokeilemalla ja uskaltamalla.  Venyttelemällä ja paukuttelemalla oman osaamisensa rajoja, leikkimällä.  Samalla hän oppii aistimaan ympärillään olevia ilmapiirejä, ihmisten mielentiloja ja piilotettuja agendoja.  Lapsi oppii eniten ympärillään olevilta.

Mutta me emme ehkä arvosta lapsia riittävän aidosti.  Samalla tavalla, kun emme arvosta lääkkeitä täyteen pumpattuja vanhuksiamme, yksinäisiä naapureita, romanikerjäläisiä, köyhiä tai muita ns. ”marginaalin” edustajia.  Keskimääräinen aikuinen ihminen pyrkii tekemään työtä ja menestymään, viihdyttämään itseään ja rakentamaan elintasoa - huolimatta siitä, mitä maailmassa ja ympärillä tapahtuu – tai haluten vain unohtaa sen?

Miltä maailmamme näyttäisi, jos uskaltaisimme olla enemmän läsnä?  Tiedostaisimmeko paremmin ne asiat, joille voimme tehdä jotain, osaisimmeko paremmin yhdistyä heidän kanssaan, jotka toimivat aktiivisemmin?  Uskaltaisimmeko astua esiin kaapeistamme siihen voimaan ja potentiaaliin, joka meissä uinuu? Osaisimmeko olla oikeasti ”asiakaslähtöisiä” ja kuunnella sitä asiakasta, vanhusta, maahanmuuttajaa tai lasta, ilman että lyömme heihin leiman, joka viestittää lähinnä vain omasta ”asiantuntijuudestamme” suhteessa heihin?

Yhteiskuntamme muuttuu kovaa vauhtia.  Sitä myös muutetaan kovaa vauhtia ja kovaan suuntaan.  Ilman valppautta, läsnäoloa ja positiivista kansalaistottelemattomuutta, lapsen kaltaista ”vallattomuutta” tulemme olemaan osa sitä kuuluisaa apinalaumaa, joka ei näe mitään, kuule mitään tai sano mitään.  Työelämässä ja yhteiskunnassa hoemme sanoja muutos, organisaatiomuutos, ilmastonmuutos – kriisi tai konflikti sitä ja tätä.  Mutta mitä tapahtuu oikeasti?  Mikä on oikeasti tärkeää?  Mitä jos meitä on huiputettu tämän ”muutospuheen” kanssa, mitä jos kyse on samasta kuin ihmiskunnan historiassa niin usein ennenkin – hierarkian kasvattamisesta, eriarvoisuudesta ja ahneuden maksimoinnista?  Mitä jos kyse on tietämättömyydestä ja pelosta? (Muinaisessa Kiinan keisarikunnassa QiGong, tietoinen liikemeditaatio, kiellettiin vuosisadoiksi siksi, että se herätti ihmiset näkemään vallitsevan hierarkiajärjestelmän läpi;)

Yhteiskuntaa määrittelevät ne arvot, jotka puhuvat siinä kohtaa, miten pienimpiä ja heikoimpia kohdellaan.  Tällä hetkellä suomalaisessa yhteiskunnassa alinta kastia edustavat vähävaraisimmat, syrjäytetyimmät, kotona asuvat vanhukset ja sairaat, eri-ikäiset työttömät ja maahanmuuttajat.  Hierarkian huippua edustavat tahot kannustavat näitä kaikki ”köyhiä” toisiaan vastaan niin, että valtaapitävät itse säästyvät vastuulta – ja kustannuksilta.  Kaikkea määrittää viivan alle jäävä numeromäärä ja sen mitattavuus suhteessa hyötyyn.  Aseteollisuuteen ja –teknologiaan satsataan taloudellisesti entistä enemmän, koska se tuottaa paalua eriarvoisuudesta lyhytnäköisesti hyötyville valtatahoille.

Kaiken tämän keskelle tulee kuitenkin taas uusi kevät.  Kaiken tämän keskellä kannattaa harjoitella (vaikka salaa) valppautta ja läsnäoloa.  Kannattaa opetella olemaan ohjaksissa - itse.  Yhdessä toisten ”vallattomien” kanssa;)













                                                                                                                          

tiistai 12. tammikuuta 2016



Oman kokemuksen tiedostamisesta, yhteistyöstä - ja vähän ihmislajistakin

Istun aamun lumimyräkässä turvallisesti bussissa ja mietin mennyttä vuotta, joka sisälsi paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, onnistumisia ja pettymyksiä, yhteyksiä ja yhteydettömyyttä.  Sain potkut yt-prosessissa elämäni tähän asti pisimmästä yhtämittaisesta työsuhteesta, jossa olin mielestäni luova, tuottelias ja esimerkillinen (tosin kovin vapaasti toimiva, mikä lienee itselleni tyypillinen tapa mikä ei miellytä kaikkia); koin lisääntyvissä määrin yhteyden hetkiä niin ihmisten kanssa kuin luonnossa; ja kohtasin eriskummallista tyyneyttä ja rauhaa levottomien tapahtumien keskellä.  Aivan kuin olisin alkanut ’nähdä’ asioita jotenkin toisin, laajemmin ja kokonaisemmin, enemmän yhteydessä toisiinsa.  Nyt alan olla vakuuttunut, että näin on.  Elämme kenties eräänlaisen "dualistisen maailman hajoamisen" keskellä.

Viimeaikaisten yksilöllisten, organisatoristen, valtiollisten, kansallisten, taloudellisten, ilmastollisten ym. globaalien kriisien keskellä on rauha, sees, tyven vedenpinta, kalvo, jonka heijastuksesta valo kimaltelee silmiin.  Se on meidän sisällämme.  Se on lunta kannattelevassa kuusen oksassa, jäniksen käpälän jäljessä, kuun kimalluksessa hangella.  Se on purevan tuulen ulinan ytimessä olevassa hiljaisuudessa, lumihiutaleen pehmeässä laskeutumisessa, sormen kevyessä hipaisussa - rauhan valo, ilo ja armollinen voima.  Se on ohimenevä kosketus hiuksiin, olkapäähän – tai hymyilevä katse ihmisjoukon yli.  Se on silmissämme, jotka kohtaavat, yhteisissä itkuissa, nauruissa, lauluissa ja kosketuksissa, joita jaetaan – sen elämän ytimessä, jota parhaillaan elämme.  Ihan tässä näin, nyt.

Elämme sekä yhteistä että yksityistä elämää – jokainen täysin omassa todellisuudessaan, omien kokemustensa värittäminä, heijaamina, leipomina ja/tai kolauttelemina.  Syksyn – ja oikeastaan koko vuoden 2015 – sanoma itselleni oli: on niin monta todellisuutta kuin on ihmistäkin.  Jokainen tulkitsee toista ihmistä, jokaista kohtaamista ja vuorovaikutustilannetta omasta kokemusmaailmastaan käsin.  Olenhan minä sen tietenkin ”aina tiennyt”, mutta koskaan se ei ole konkretisoitunut samalla tavoin.  Tajusin ja näin monien eri yhteisöjen vuorovaikutustilanteiden keskellä, miten ymmärrys ja empatia lisääntyivät, kun ihmiset avasivat yksilöllisiä kokemuksiaan – vaikkapa itselleen henkilökohtaisesti tärkeistä kohtaamisista. 
  



Kun jaamme kokemuksiamme yksilöllisistä todellisuuksistamme, löydämme yhteyksiä, opimme ja oivallamme.  Saamme ideoita – ja niitä paljon kaivattuja innovaatioita.  Meidän tulee uskaltaa luottaa itseemme, toisiimme ja heittäytyä leikkiin mukaan.  Meidän täytyy lakata pelkäämästä – ja olemasta pelottelun orjia monella tasolla.  Ihmisen on helppo käyttää toista ihmistä hyväkseen.  Mutta ihmisen on myös helppo arvostaa ja kunnioittaa toista ihmistä.  Kyse on siitä, kumman valitsee.  Myös suhteessa itseen.  Alanko pelätä ja kiihdyttää itseäni niihin draamoihin, joita huomaan ehkä maailmassa tällä hetkellä tapahtuvan (ja joihin minun toivotaan osallistuvan, koska se myy ja pitää porukat 'ruodussa', pois tieltä....), vai valitsenko toisen tien?  Ehkäpä juuri tyyneyden, läsnäolon ja aistimisen makustelun.  Havainnoin ja reagoimattomuuden.  Rauhallisen kontemplaation.  Ja hei, se ei tarkoita sitä, että pitäisi olla passiivinen tai toimimatta –  päinvastoin, se voi auttaa löytämään oikean, oman intohimon mukaisen suunnan.

Katselin eilen elämän ja tietoisuuden evoluutiota käsittelevää dokumenttia, jossa kuvattiin tyhjentävästi, miten jotkut eliöt populaatioidensa laajentuessa ovat alkaneet kilpailla ja taistella keskenään, tuhota ympäristöään ja kuolleet sukupuuttoon, kun taas toiset ovat alkaneet tehdä yhteistyötä, yhdistyneet, mutatoituneet – ja tehneet kvanttihypyn kehittyäkseen seuraavalle tasolle, muuntuneet lajina uudeksi lajiksi.  Me olemme ihmiskuntana, ihmislajina nyt siinä kohtaa 'populaatioiden ekologiaa'. Valitsemmeko tuhoamisen/tuhoutumisen vaiko yhteistyön - niin itsemme kuin toisten kanssa? 

Tuntuu hassulta sanoa se, mutta sanon kumminkin.  Olen pikkutytöstä asti tiennyt syntyväni aikaan, joka on keskellä hemmetinmoista muutosta, 'kvanttihyppyä'.  Olen tiennyt, että on ”tarkoitettu”, että olen täällä.  Ja uskon, että samaa pätee kaikkiin muihinkin,  että täällä ollaan tietyssä tarkoituksessa.  Välillä olen ollut kyltymätön, kärsimätön ja ahdistunut, kun en ole ollut varma ”mitä minun on oikeasti tarkoitettu tekemään”, nyt en enää.  'Tarkoitukseni' vaikuttaisi vain olevan olla paikalla muutoksen aikaan ja tehdä kaikkensa sen eteen, että hyppy kehityksessä mahdollistuu – tavalla taikka toisella.  Aivan sama millä ammatilla, välineellä, tavalla tai toiminnalla,  ne voivat vaihdella ja ’mutatoitua’, aivan kuten David Bowie omalla elämänesimerkillään meille näytti.  Ihmisellä on mahdollisuus – joko tuhoon tai kehitykseen.  

Jokainen päivä on mahdollisuus luoda jotakin uutta, ajatella jotakin uutta, toimia jotenkin toisin – elämän evoluution kehittämisen suuntaisesti.  Jos niin valitsee.  Hallitukset eivät auta evoluutioloikassa, se meidän on tehtävä itse, yksin ja yhdessä, ihmisinä – ilman pakoa minkään lipun, lippu- tai seurakunnan, kulmakunnan tai -ismin alle.  Ihan vaan ihmisinä arjessa ja sen jokaisena aistittavana hetkenä omassa elämässä.  Helppoa, eikö totta?