lauantai 5. lokakuuta 2013

"Tuhansia vuosia sitten ihmiset kävelivät temppeliinsä ja paransivat itsensä"

Jaahas.  Sitä on oltu elämässä niin läsnä, ettei ole ehditty läsnäoleskelublogeja kirjoittelemaan...

Paitsi nyt.  Istun bussissa matkalla työ-Lahdesta koti-Tampereelle, kohta ohitan vanhan keskiaikaisen kirkon rauniot, vanhan temppelin Pälkäneellä.  Olen tulossa Lahden Fellmannian kulmalta 'Tiedettä ja pullaa' -tapahtumasta, jossa edustin ilmeisestikin sitä tiedettä, vaikka en meinaa vieläkään uskoa...  Olin puhumassa ihmisille kehosta temppelinä, kehosta tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon välittäjänä ja aistijana, kehollisuudesta sekä kehomuistista.  Isoja asioita.  Myös siitä, että keholle pitää jutella, siitä pitää tykätä, silittää ja halailla, että se toipuu kaikista kokemuksistaan - sen kanssa kun tulee seikkailtua ympäri maailmaa ja tartutettua siihen vaikka mitä uusia ideoita, pöpöjä ja/tai kohtaamisia.

Miten itsestäänselvä tämä huikea 'apparaattimme' meille onkaan!  Miten vähän me sitä arvostamme, miten harvoin kuuntelemme, kuulemme - saati sitten keskustelemme.  Käymme kyllä ehkä lääkärissä, syömme ehkä kiltisti meille jostain syystä (joskus turhaan?) määrätyt lääkkeet ja suht terveellistä ruokaa ja yritämme liikkua, mutta ymmärrämmekö ollenkaan minkälaisen 'tomumajan' (voi miten kauhea nimitys!!!!) kanssa oikein touhuamme - koko ajan?  Missä kunnossa temppelisi on?  Ja nyt en puhu 'kunnosta' sinällään (=painoindeksistä, rasvaprosentista tai kolesteroliarvoista), vaan TODELLISESTA kunnosta emootioineen, kokemuksineen, haavoineen ja karvoineen päivineen.  Missä kunnossa temppelini, temppelisi on?

Tähän kohtaan laittaisin Tommy Tabermannin runon, sellaisen, joille teini-ikäisenä naurettiin, kun mies souti naisen temppeliin tai jotain muuta vastaavaa....  Nyt yli 30 vuotta myöhemmin tiedän, että Tommy oli oikeassa.  Me olemme temppeleitä.  Pyhiä, herkkiä, kauniita temppeleitä, jotka emme aina ole ollenkaan siitä itse tietoisia.  Kuten emme siitäkään, että voisimme astua temppeliimme parantumaan - symbolisesti, mentaalisesti, emotionaalisesti ja fyysisesti.  Astua temppeliimme ja pysyä siellä jonkin aikaa, kontemploida sitä, meditoida sen kanssa, tulla takaisin yhdeksi ja Kotiin. 

Me olemme ikuisia nomadeja, vaeltajia ja kulkureita.  Mustalaispriimoja ja -primadonnia.  Me matkustamme kehittyneillä vankkureillamme ympäri maailmaa kantaen mukanamme ainoaa kotiamme, joka meillä todellisuudessa täällä on - ja vain hetken - se ainoa pysyvä: se on kehomme.

Tästä päivästä alkaen lupaan aloittaa säännölliset kehoni kuuntelun ja kunnioituksen päivät.  Ainakin yhtenä päivänä kuukaudessa.  Olkoon se en ensimmäinen päivä nyt, tänään <3