keskiviikko 30. tammikuuta 2013

PUUN ASENTEESSA ELÄMINEN:




Olen viime aikoina taas ihaillut puita, niiden asennetta olemassaoloon.  Ne vain seisovat paikoillaan, huojuvat hiljakseen….  

Yhtenä iltana työstä kämpille kävellessäni katselin korkeita kuusia ja koin tajuavani sen, mitä puut ovat, tai oikeammin, mikä on niiden asenne.  Se on: ottaa vastaan valoa ja avaruuden hiukkasia, energiaa, ja antaa sitä eteenpäin, levittää – oksina, lehtinä, hedelminä, juuristoina.  Ottaa vastaan valoa ja levittää parasta itsestään.  Samalla ymmärsin, että tuossa asenteessa on paljon opeteltavaa meille ihmisille.  Että minunkin tulisi opetella enemmän puun asennetta.  Että voisin elää puun asenteessa, olla kuin puu, joustava ja tyyni, vastaanottava ja antava.


Myöhemmin jatkoin pohdiskelua, ja ymmärsin, että puut ovat olleet läsnä elämässäni ihan pienestä tytöstä lähtien – aina ensimmäisestä muistosta lähtien.  Syntymäkotini pihalla, sen keskellä, oli suuri mänty, jonka isäni kaatoi, koska pelkäsi, että se kovilla ukkosilla kaatuu talon päälle.  Itkin sitä mäntyä monta päivää.  Olin 15-vuotias.  Kirjoitin sille oodin, jonka lopussa vannoin joskus meneväni nukkumaan siihen metsästysseuran hirsimökkiin Siuruajoen varteen, jonne mänty vietiin. 
Vajaa kolmikymppisenä löysin puut olentoina uudelleen, kun sain niiltä – varsinkin korkeilta, pitkäoksaisilta kuusilta – osakseni pyyteetöntä rakkautta ja välittämistä aikoina, jolloin kärsin ahdistus- ja paniikkikohtauksista.  Puut auttoivat minua itkemään, kun istuin niiden alla pyytämässä apua käsittämättömiin tuskatiloihin.  En edes ymmärtänyt pyytäväni apua, en vain enää tiennyt mitä muuta tehdä, olin niin sekaisin.  Niinpä pakenin metsään ja löysin turvan(i) uudelleen.  


Näiden kokemusten jälkeen ei ole ollenkaan vaikeaa ymmärtää Kiven Seitsemää veljestä.  Eikä sitä, että palaan kuusten luokse aina uudelleen.  Myöhemmin olen kuullut niiden jopa puhuvan minulle jollakin ei-kielellisellä tasolla, auttavan eteenpäin, antavan parastaan – ja heijastavan minulle sitä, mitä kannan mukanani, opettavan minua ymmärtämään itseäni.  

Olen myös vienyt ihmisiä puiden luokse, nähnyt, miten puut ovat vaikuttaneet heihin – ja vaikuttunut.  

Voisiko läsnäolon taito olla puiden kaltaisuutta, elämistä puun asenteessa? 

- Virpi 


keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Läsnäoloja lapsuudesta


On etuoikeus saada kuulla ja kerätä ihmisten läsnäolotarinoita ja -kokemuksia.  Monet niistä "heräävät" eloon, palautuvat mieliin, läsnäoloa harjoittelevien harjoitteiden äärellä.  Tai kehollisen mielikuvan tai leikin kautta.  Ilmaisulliset tekemiset auttavat muistamaan, herättävät kehoa takaisin niihin tunnelmiin, tuoksuihin ja kosketuksiin, jotka ovat olleet merkittäviä.  Tai merkillisiä.

Olin kultaisella yhdeksänkymmenluvulla opiskelemassa taiteen pedagogiikkaa yhdessä taideteollisen korkeakoulun jatko-opiskelijoiden kanssa.  Teimme Kaapeli-tehtaalle näyttelyn, jossa ryhmämme keskittyi mm. ensimmäisen lapsuusmuiston konkretisoimiseen eri taiteiden keinoin.  Yhteistyö palautti itselleni ensimmäisen muistoni, jonka olin unohtanut, vaikka olin jollakin omituisella tavalla kantanut sitä mukanani koko ikäni.  Se on kuva, tunnelma:  Näen valoa, tunnen makeaa (myöhemmin tiedän, että se on haapapuun) tuoksua, on lämmintä, humisee hieman (tuuli haapapuussa).  Valon välissä liikkuu hitaasti kuva jostain.  Hidas liike.  Pieni ääni.  Tuoksu.  Lämpö.  Tavallaan näen kaiken, mutta myös OLEN se kaikki.  Näkemisen ja minun välillä ei ole eroa.  Kaikki ON.  Täydellinen rauha, joka hiljakseen liikkuu, elää.


Näyttelyn tekemisen aikana, kun muisto aktivoitui, kysyin äidiltäni asiasta.  Hän kertoi, että minulla oli vauvana tapana maata liikkumatta vuoteessani ja tuijottaa seiniä.  Hän tuli usein huoneeseen ja ihmetteli, miksi en itkenyt nälkääni, vaikka olin herännyt. Tajusin, että kokemus, joka minulla oli, oli synnyinkotini ikkunasta heijastuvan haapapuun varjo auringon valaisemalla seinällä.  Lämpiminä kesäpäivinä ikkuna oli auki ja haapa humisi ja tuoksui, liikkui seinällä minun kanssani.  Ja on jäänyt mieleeni ikuisesti jonkinlaisena rikkumattoman harmonian kuvana, läsnäolemisena, itsen ja ympäristön yhteen sulautumisena.

Tänään kuulin lisää lapsuuteen liittyviä läsnäolon tarinoita.  Yksi niistä oli keski-ikäisen naisen koskettava muisto, joka heräsi iltapäivän työpajassa.  Hän muisti istuneensa aivan pienenä setänsä sylissä pianon ääressä niin, että setä laittoi hänen pikkuruiset kätensä hänen suurten kämmentensä päälle ja alkoi soittaa "Mantsurian kumpuja" pianolla.  Se oli huikean fyysinen soittamisen hetki pienelle tytölle.  Nainen tunsi sen vieläkin kehossaan, oli koskettunut ja kiitollinen, että ao. muisto "heräsi" uudelleen kymmenien vuosien jälkeen.

Ihmiskeho on ihmeellinen.  Se säilyttää läsnäolon hetket ja me voimme palata niihin, elää, haistaa ja maistaa ne uudelleen niin, että niistä tulee osa tätä hetkeä.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Lähtölaskenta läsnäoloon, vai voiko niin edes sanoa?



Terve teille, keitä sitten olettekin siellä läsnäoleilemassa koneittenne äärissä.  Aloitan nyt elämäni ensimmäisen (ei, vaan toisen, siihen ekaan kirjoitin vain yhden jutun ja sitten häpeällisesti unohdin sen) ihan ikioman blogin.  (Enkä olisi osannut aloittaa tätä ilman 12-vuotiaan nörtti-tyttäreni apua, hän tietää hämmentävän paljon enemmän tietokoneista ja ohjelmista kuin minä...huh)


Minä tutkin läsnäoloa.  Ihan tosissani.  Yritän kirjoittaa siitä väitöskirjan. Olen aloittanut aiheen työstämisen parisen vuotta sitten huomiosta, johon törmäsin eri työyhteisöissä ja -organisaatioissa, huomiosta, että ihmiset eivät kohtaa, kuule eivätkä näe toisiaan riittävän hyvin.  Jokaisella työntekijällä on omat agendansa, jotka täytyy runnoa läpi, omat aikataulunsa ja se ainainen kiire ja paine.  Havahduin yhä uudestaan ja uudestaan huomioimaan, että suomalaisen "niska limassa on työtäsi painettava" -kulttuurin konkretiasta puuttuvat täysin yhteiset, työn kokemuksellisuuteen liittyvät tilat - niin fyysiset kuin henkisetkin.  Ihmisillä ei ole tuotannon tuoksinassa aikaa eikä mahdollisuutta jakaa kokemuksiaan työstä - eikä näin ollen aikaa myöskään kunnolla kohdata toisiaan.  Tämä voisi olla työn sisällön, merkityksellisyyden ja tuotannollisuuden parantamisen kannalta merkittävää.  Tiimi- ja/tai muut palaverit eivät ole jakamisen eivätkä kohtaamisen tiloja, koska niissä ryskätään vauhdilla läpi ne asiat, jotka ovat akuuteimpia - ja kaikki muu merkittävä jää käsittelemättä ja siirtyy...ns. "hiljaiseksi tiedoksi", joka voi jonkun pääkopassa ja kehossa pitää aika kovaakin meteliä.  Tätä "aineetonta pääomaa" työntekijät sitten kanniskelevat mukanaan yöllisiin sessioihinsa tai muihin kohtaamisiinsa, joissa se saattaa ilmetä esimerkiksi jatkuvana valittamisena ja tyytymättömyytenä, joka sitten pikkuhiljaa kroonistuu kitkeryydeksi tai joksikin muuksi huonovointisuudeksi.  No eihän se tietenkään aina näin mene, mutta yllättävän tavallista se on.

Minusta tämä nykyinen työelämä, joka on kovassa muutoksessa, saakin muuttua, ja toivottavasti paljon!  Mutta minä toivon ja haluan olla mukana muutoksessa, missä ihmiset pystyvät nauttimaan työstään, työkavereidensa kokemuksesta ja seurasta, työn merkityksellisyydestä, ja siitä, että työ jota itse kukin tekee, on rakentamassa tästä maailmasta parempaa paikkaa - kaikille.  



Mitä sinun mielestäsi työpaikoilla pitäisi tehdä työntekijöiden kokemuksellisen tiedon jakamiseksi ja vuorovaikutuksen (kohtaamisen ja läsnäolon) parantamiseksi?  Minkälaisia kokemuksia sinulla on?

- virpi