Läsnäoloja lapsuudesta
On etuoikeus saada kuulla ja kerätä ihmisten läsnäolotarinoita ja -kokemuksia. Monet niistä "heräävät" eloon, palautuvat mieliin, läsnäoloa harjoittelevien harjoitteiden äärellä. Tai kehollisen mielikuvan tai leikin kautta. Ilmaisulliset tekemiset auttavat muistamaan, herättävät kehoa takaisin niihin tunnelmiin, tuoksuihin ja kosketuksiin, jotka ovat olleet merkittäviä. Tai merkillisiä.
Olin kultaisella yhdeksänkymmenluvulla opiskelemassa taiteen pedagogiikkaa yhdessä taideteollisen korkeakoulun jatko-opiskelijoiden kanssa. Teimme Kaapeli-tehtaalle näyttelyn, jossa ryhmämme keskittyi mm. ensimmäisen lapsuusmuiston konkretisoimiseen eri taiteiden keinoin. Yhteistyö palautti itselleni ensimmäisen muistoni, jonka olin unohtanut, vaikka olin jollakin omituisella tavalla kantanut sitä mukanani koko ikäni. Se on kuva, tunnelma: Näen valoa, tunnen makeaa (myöhemmin tiedän, että se on haapapuun) tuoksua, on lämmintä, humisee hieman (tuuli haapapuussa). Valon välissä liikkuu hitaasti kuva jostain. Hidas liike. Pieni ääni. Tuoksu. Lämpö. Tavallaan näen kaiken, mutta myös OLEN se kaikki. Näkemisen ja minun välillä ei ole eroa. Kaikki ON. Täydellinen rauha, joka hiljakseen liikkuu, elää.
.jpg)
Näyttelyn tekemisen aikana, kun muisto aktivoitui, kysyin äidiltäni asiasta. Hän kertoi, että minulla oli vauvana tapana maata liikkumatta vuoteessani ja tuijottaa seiniä. Hän tuli usein huoneeseen ja ihmetteli, miksi en itkenyt nälkääni, vaikka olin herännyt. Tajusin, että kokemus, joka minulla oli, oli synnyinkotini ikkunasta heijastuvan haapapuun varjo auringon valaisemalla seinällä. Lämpiminä kesäpäivinä ikkuna oli auki ja haapa humisi ja tuoksui, liikkui seinällä minun kanssani. Ja on jäänyt mieleeni ikuisesti jonkinlaisena rikkumattoman harmonian kuvana, läsnäolemisena, itsen ja ympäristön yhteen sulautumisena.
Tänään kuulin lisää lapsuuteen liittyviä läsnäolon tarinoita. Yksi niistä oli keski-ikäisen naisen koskettava muisto, joka heräsi iltapäivän työpajassa. Hän muisti istuneensa aivan pienenä setänsä sylissä pianon ääressä niin, että setä laittoi hänen pikkuruiset kätensä hänen suurten kämmentensä päälle ja alkoi soittaa "Mantsurian kumpuja" pianolla. Se oli huikean fyysinen soittamisen hetki pienelle tytölle. Nainen tunsi sen vieläkin kehossaan, oli koskettunut ja kiitollinen, että ao. muisto "heräsi" uudelleen kymmenien vuosien jälkeen.
Ihmiskeho on ihmeellinen. Se säilyttää läsnäolon hetket ja me voimme palata niihin, elää, haistaa ja maistaa ne uudelleen niin, että niistä tulee osa tätä hetkeä.
Olin kultaisella yhdeksänkymmenluvulla opiskelemassa taiteen pedagogiikkaa yhdessä taideteollisen korkeakoulun jatko-opiskelijoiden kanssa. Teimme Kaapeli-tehtaalle näyttelyn, jossa ryhmämme keskittyi mm. ensimmäisen lapsuusmuiston konkretisoimiseen eri taiteiden keinoin. Yhteistyö palautti itselleni ensimmäisen muistoni, jonka olin unohtanut, vaikka olin jollakin omituisella tavalla kantanut sitä mukanani koko ikäni. Se on kuva, tunnelma: Näen valoa, tunnen makeaa (myöhemmin tiedän, että se on haapapuun) tuoksua, on lämmintä, humisee hieman (tuuli haapapuussa). Valon välissä liikkuu hitaasti kuva jostain. Hidas liike. Pieni ääni. Tuoksu. Lämpö. Tavallaan näen kaiken, mutta myös OLEN se kaikki. Näkemisen ja minun välillä ei ole eroa. Kaikki ON. Täydellinen rauha, joka hiljakseen liikkuu, elää.
.jpg)
Näyttelyn tekemisen aikana, kun muisto aktivoitui, kysyin äidiltäni asiasta. Hän kertoi, että minulla oli vauvana tapana maata liikkumatta vuoteessani ja tuijottaa seiniä. Hän tuli usein huoneeseen ja ihmetteli, miksi en itkenyt nälkääni, vaikka olin herännyt. Tajusin, että kokemus, joka minulla oli, oli synnyinkotini ikkunasta heijastuvan haapapuun varjo auringon valaisemalla seinällä. Lämpiminä kesäpäivinä ikkuna oli auki ja haapa humisi ja tuoksui, liikkui seinällä minun kanssani. Ja on jäänyt mieleeni ikuisesti jonkinlaisena rikkumattoman harmonian kuvana, läsnäolemisena, itsen ja ympäristön yhteen sulautumisena.
Tänään kuulin lisää lapsuuteen liittyviä läsnäolon tarinoita. Yksi niistä oli keski-ikäisen naisen koskettava muisto, joka heräsi iltapäivän työpajassa. Hän muisti istuneensa aivan pienenä setänsä sylissä pianon ääressä niin, että setä laittoi hänen pikkuruiset kätensä hänen suurten kämmentensä päälle ja alkoi soittaa "Mantsurian kumpuja" pianolla. Se oli huikean fyysinen soittamisen hetki pienelle tytölle. Nainen tunsi sen vieläkin kehossaan, oli koskettunut ja kiitollinen, että ao. muisto "heräsi" uudelleen kymmenien vuosien jälkeen.
Ihmiskeho on ihmeellinen. Se säilyttää läsnäolon hetket ja me voimme palata niihin, elää, haistaa ja maistaa ne uudelleen niin, että niistä tulee osa tätä hetkeä.
Kommentit
Lähetä kommentti