Muiston läsnäolossa
Mitä se on, kun
muisto nousee voimakkaana mieleen, tulee läsnäolevaksi - kun sen haistaa,
maistaa ja muistaa?
Olen kokenut
vasta, miten vuosikymmenten takainen muisto voi nousta esiin niin, että sen tuntee paremmin kuin eilisen, että se saapuu olemassaolevaksi tähän
hetkeen. Isäni, vanha opettajani, tuntuu
opettavan sitä nyt minulle – pitkästä aikaa aikain takaa.
Isäni pari
viikkoa sitten tapahtunut poismeno laukaisi minussa ja ihmisissä lähelläni monenlaisia
erilaisia läsnäolon tiloja; vaihtelevia tunteita ahdistuksesta ja surusta
riemuun ja helpotukseen, kauniita kohtaamisia, hiljaista tyyneyttä, joka
tarkastelee rauhallisesti ympärillä tapahtuvaa ihmiskaupunki-työelämä-hässäkkää,
kaikkia niitä huvittavia asioita ja yksityiskohtia, joita ”on saavutettava”
ollakseen jotakin jossakin.
Merkittävimpänä
läsnäolo-ajatuksena tässä episodissa tällä hetkellä on se, että olen
alkanut ihmetellä muiston pysyvyyttä, sen koostumusta. Mitä muisto on? Minkä ikäinen se on? Miten se voi olla niin elävä, niin lähellä ja
tarkka, vaikka se on vanha?
Isäni lähtö nosti
esiin muutamia muistoja, jotka liittyvät aikaan, jolloin hän oli vielä
voimissaan, aikaan 30-40 vuotta sitten, lapsuuteeni ja teini-ikään, jolloin hän opetti minulle
asioita mestari-kisälli –meiningillä.
Kuljin isän mukana metsissä, soilla, pelloilla ja joella, metsällä ja
kalalla, marjassa ja veneellä. Samalla
näin ja kuulin asioita, joita noilla reissuilla on tapana opettaa, asioita
luonnosta, luonnon kiertokulusta, luonnon kunnioittamisesta, hiljaisuudesta,
anteeksiantamisesta, elämästä, kuolemasta ja olemassaolosta. Isäni oli yhdistelmä kouluttamatonta
duunaria, autonkuljettajaa, pohojosen miestä, eränkävijää, filosofia,
taiteilijaa ja tietäjää. Tuo 30-40
vuotta sitten tapahtunut aika oli aikaa, jolloin hän välitti eteenpäin kaikkea mielestään
merkittäväksi tietämäänsä. Keskustelimme
paljon, mutta jostain syystä muisto, joka on palautunut tuoreena mieleeni, on
hiljainen ja sanaton, luonnossa tapahtunut hetki, vain pieni, mutta väkevä välähdys.
Muisto on joesta,
joelta. Siuruanjoki myöhään kesäyönä,
tai todella varhain aamulla, kun usva nousee viileästä virrasta hellepäivän
jälkeen ja rantapusikot (tai ”vitikot”) ovat täynnä hyttysiä. Siuruanjoki on idästä virtaava villi joki,
joka Yli-Iissä, Suomen eteläisimmässä poronhoitokunnassa, yhtyy Ii-jokeen. Siuruanjoki on hyvä harrijoki (harjus-joki),
josta kesäyön hiljaisuudessa on mahdollisuus vetää useampiakin harreja yhdellä
heitolla. Tai silloin oli. Isäni rakasti Siuruanjokea sen koskissa hyppivien kalojen lisäksi myös siksi, että sitä ei oltu padottu kuten kotijokensa
Ii-joki, jonka puolesta hän yritti heikolla menestyksellä käydä yhden miehen
sotaa 1960-luvulla Pohjolan Voimaa vastaan.
Muisto näyttää
minulle isäni kauempana joen mutkassa uistelemassa - usvan läpi, tyynenä ja
keskittyneenä, maisemaan sulautuneena. Onnellisena. Ainakin minulle se hetki on onnellinen
läsnäolon hetki, aivan tavallinen kalareissu, joka jostakin syystä on painunut
lähtemättömästi mieleeni. Olen vuorannut
pääni huppuun, sillä idyllin rikkoo itikoiden julmettu meteli ja häirintä. Isäni seisoo edelleen tyynenä, pää
paljaana. Hänen ympärillään on maaginen kehä - jostain syystä hyttyset eivät
koskaan häirinneet häntä. Hengitän huppuni
raosta huumaavaa mesiangervojen, keskikesän tuoksua. En muista olimmeko joella miten kauan,
puhuimmeko tai saimmeko kalaa.
Muisto on noussut nyt voimakkaana mieleen, kertomaan jotakin. Muistuttamaan villin luonnon merkityksen
arvostamisesta, isäni yksinkertaisesta viisaudesta.
Tätä
kirjoittaessani herra Perä kertoo televisiossa Talvivaaran nikkelikaivoksen
mahdollisuuksista, kun toimittaja kyselee paikallisista ekologisista ongelmista. Jos isäni olisi
tässä, tietäisin mitä hän sanoisi, ajattelisi.
Mutta näen hänet uistelemassa harria usvaisella, villillä joella. Tyynenä kuin intiaani. Ja jollakin
käsittämättömällä tavalla, vaikka olen ehkä jonkun perinteisen ajattelun mukaan
menettänyt isän, koenkin saaneeni hänet takaisin.
-virpi
Isä vuoli uuen vuen aattona sairastettuaan keuhkosyöpää pidemmän aikaa ja riuduttuaan sytostaattihoidoissa keväästä asti. Tieto isän kuolemasta ei päässyt yllätämään, sillä olin alitajuisesti valvonut kanssaan aamuyön kotisängyssäni, jolloin hän 300 km etelämpänä Kemin sairaalassa kävi siirtymämatkansa alkua täältä toisaalle. Nukahdin uudelleen samoihin aikoihin puoli 8 maissa, kun isä veti viimeisen henkosensa. 10 aikaan vasta vastasin puhelimeen ja sain tiedon poismenosta. Koin valtaisaa rauhaa. Olin saanut isän takaisin, sillä olin saanu rauhan.
VastaaPoistaMuisto on kummallinen asia. Mistä se tulee ja minne se asettuu vai matkaako se maailmankaikkeudessa tullakseen havaituksi aika ajoin?
Isän poismenosta on melkein 3 kuukautta. Jo tänä aikana olen ehtinyt nähdä hänet monia kertoja isälle niin tyypillisten tekojen ja paikkojen äärellä. Yksi vahvimmista mielikuvista ja muistoista on isän kesäkuinen saunavihtojen teko. Käytyään antiikkisella lava-autolla metsästä hakemassa juuri oikeanlaisia koivun vitsoja, hän asettui vitsameren keskelle pölkylle istumaan ja asetteli parisenkymmentä tasaisenjämäkkää vihtaa talveksi kuivumaan. Sääsket piuasivat ympärillä ja ihmettelin niin ikään, miten ne eivät häneen käyneet tai miten hän saattoi olla välittämättä niistä. Yli neljäkymmentä vuotta kestänyt työ metsissä oli kai luonut noiden kahden lajin, isän ja sääskien välille tilaa antavan suhteen. Meille jäi kaksi isän tekemää vihtaa keväisten saunakertojen varalle. Ensi kesänä saan yrittää muistaa isän opit ja tehdä omat vihtamme.
En ole tavattomasti harmitellut, vaikka paljon isän hallussa olleesta hiljaisesta tiedosta on jäänyt tietoisesti ammentamatta. Isä ei ollut opettajatyyppi, ei hän luennoinut eikä yrittänyt syöttää toiselle omia kokemuksiaan. Hitaasti hän aukesi puhelulle, kysyessä kertoili kyllä. Oin isän tyttö ja jollakin tavalla uskon ja tunnen, että isä on oppaanani, kun opastustaan tarvitsen. Hän taitaa saattaa minut vihtojen saloihin ensi kesänä ja mahtaa hän ohjata muitakin tekemisiäni olletikin, jos ja kun bravuuriutensa jälkiä yritän seurailla. Suhde isään on vahvempi ja harmonisempi kuin koskaan aikaisemmin ja jotenkin hän vain on tässä aivan lähellä.
Kiitos. Katariina
Oih. Kiitos Katariina, ihana tarina. Hyvin samanlaisissa fiiliksissä uiskentelen nyt, työn ja arkielon keskellä. Muistot isästä välähtävät mitä hassuimmissa tilanteissa. Viimeksi eilen, kun palasin Kokkolasta Lahteen junassa ja istuin ravintolavaunussa lounaalla syömässä lihapulla-annosta, muistin isän lihapullat. Pillahdin itkuun, ne oli niin hyviä, junan ei:)
PoistaVirpi