"Tuhansia vuosia sitten ihmiset kävelivät temppeliinsä ja paransivat itsensä"
Jaahas. Sitä on oltu elämässä niin läsnä, ettei ole ehditty läsnäoleskelublogeja kirjoittelemaan...
Paitsi nyt. Istun bussissa matkalla työ-Lahdesta koti-Tampereelle, kohta ohitan vanhan keskiaikaisen kirkon rauniot, vanhan temppelin Pälkäneellä. Olen tulossa Lahden Fellmannian kulmalta 'Tiedettä ja pullaa' -tapahtumasta, jossa edustin ilmeisestikin sitä tiedettä, vaikka en meinaa vieläkään uskoa... Olin puhumassa ihmisille kehosta temppelinä, kehosta tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon välittäjänä ja aistijana, kehollisuudesta sekä kehomuistista. Isoja asioita. Myös siitä, että keholle pitää jutella, siitä pitää tykätä, silittää ja halailla, että se toipuu kaikista kokemuksistaan - sen kanssa kun tulee seikkailtua ympäri maailmaa ja tartutettua siihen vaikka mitä uusia ideoita, pöpöjä ja/tai kohtaamisia.
Miten itsestäänselvä tämä huikea 'apparaattimme' meille onkaan! Miten vähän me sitä arvostamme, miten harvoin kuuntelemme, kuulemme - saati sitten keskustelemme. Käymme kyllä ehkä lääkärissä, syömme ehkä kiltisti meille jostain syystä (joskus turhaan?) määrätyt lääkkeet ja suht terveellistä ruokaa ja yritämme liikkua, mutta ymmärrämmekö ollenkaan minkälaisen 'tomumajan' (voi miten kauhea nimitys!!!!) kanssa oikein touhuamme - koko ajan? Missä kunnossa temppelisi on? Ja nyt en puhu 'kunnosta' sinällään (=painoindeksistä, rasvaprosentista tai kolesteroliarvoista), vaan TODELLISESTA kunnosta emootioineen, kokemuksineen, haavoineen ja karvoineen päivineen. Missä kunnossa temppelini, temppelisi on?
Tähän kohtaan laittaisin Tommy Tabermannin runon, sellaisen, joille teini-ikäisenä naurettiin, kun mies souti naisen temppeliin tai jotain muuta vastaavaa.... Nyt yli 30 vuotta myöhemmin tiedän, että Tommy oli oikeassa. Me olemme temppeleitä. Pyhiä, herkkiä, kauniita temppeleitä, jotka emme aina ole ollenkaan siitä itse tietoisia. Kuten emme siitäkään, että voisimme astua temppeliimme parantumaan - symbolisesti, mentaalisesti, emotionaalisesti ja fyysisesti. Astua temppeliimme ja pysyä siellä jonkin aikaa, kontemploida sitä, meditoida sen kanssa, tulla takaisin yhdeksi ja Kotiin.
Me olemme ikuisia nomadeja, vaeltajia ja kulkureita. Mustalaispriimoja ja -primadonnia. Me matkustamme kehittyneillä vankkureillamme ympäri maailmaa kantaen mukanamme ainoaa kotiamme, joka meillä todellisuudessa täällä on - ja vain hetken - se ainoa pysyvä: se on kehomme.
Tästä päivästä alkaen lupaan aloittaa säännölliset kehoni kuuntelun ja kunnioituksen päivät. Ainakin yhtenä päivänä kuukaudessa. Olkoon se en ensimmäinen päivä nyt, tänään <3
Paitsi nyt. Istun bussissa matkalla työ-Lahdesta koti-Tampereelle, kohta ohitan vanhan keskiaikaisen kirkon rauniot, vanhan temppelin Pälkäneellä. Olen tulossa Lahden Fellmannian kulmalta 'Tiedettä ja pullaa' -tapahtumasta, jossa edustin ilmeisestikin sitä tiedettä, vaikka en meinaa vieläkään uskoa... Olin puhumassa ihmisille kehosta temppelinä, kehosta tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon välittäjänä ja aistijana, kehollisuudesta sekä kehomuistista. Isoja asioita. Myös siitä, että keholle pitää jutella, siitä pitää tykätä, silittää ja halailla, että se toipuu kaikista kokemuksistaan - sen kanssa kun tulee seikkailtua ympäri maailmaa ja tartutettua siihen vaikka mitä uusia ideoita, pöpöjä ja/tai kohtaamisia.
Miten itsestäänselvä tämä huikea 'apparaattimme' meille onkaan! Miten vähän me sitä arvostamme, miten harvoin kuuntelemme, kuulemme - saati sitten keskustelemme. Käymme kyllä ehkä lääkärissä, syömme ehkä kiltisti meille jostain syystä (joskus turhaan?) määrätyt lääkkeet ja suht terveellistä ruokaa ja yritämme liikkua, mutta ymmärrämmekö ollenkaan minkälaisen 'tomumajan' (voi miten kauhea nimitys!!!!) kanssa oikein touhuamme - koko ajan? Missä kunnossa temppelisi on? Ja nyt en puhu 'kunnosta' sinällään (=painoindeksistä, rasvaprosentista tai kolesteroliarvoista), vaan TODELLISESTA kunnosta emootioineen, kokemuksineen, haavoineen ja karvoineen päivineen. Missä kunnossa temppelini, temppelisi on?
Tähän kohtaan laittaisin Tommy Tabermannin runon, sellaisen, joille teini-ikäisenä naurettiin, kun mies souti naisen temppeliin tai jotain muuta vastaavaa.... Nyt yli 30 vuotta myöhemmin tiedän, että Tommy oli oikeassa. Me olemme temppeleitä. Pyhiä, herkkiä, kauniita temppeleitä, jotka emme aina ole ollenkaan siitä itse tietoisia. Kuten emme siitäkään, että voisimme astua temppeliimme parantumaan - symbolisesti, mentaalisesti, emotionaalisesti ja fyysisesti. Astua temppeliimme ja pysyä siellä jonkin aikaa, kontemploida sitä, meditoida sen kanssa, tulla takaisin yhdeksi ja Kotiin.
Me olemme ikuisia nomadeja, vaeltajia ja kulkureita. Mustalaispriimoja ja -primadonnia. Me matkustamme kehittyneillä vankkureillamme ympäri maailmaa kantaen mukanamme ainoaa kotiamme, joka meillä todellisuudessa täällä on - ja vain hetken - se ainoa pysyvä: se on kehomme.
Tästä päivästä alkaen lupaan aloittaa säännölliset kehoni kuuntelun ja kunnioituksen päivät. Ainakin yhtenä päivänä kuukaudessa. Olkoon se en ensimmäinen päivä nyt, tänään <3
Luen Nils Aslak Valkeapään runokirjaa Ruoktu váimmus (Koti sydämessä) saameksi ja ihmeellistä kyllä, ymmärrän alkuperäiskielisistä runoista jo jotain. Olen viime aikoina ollut paljon luontoyhteydessä, vaikkakin kotoa ja lyhyiden kävelyiden ja hiihtoretkien kautta. Tuossa aivan lähivuoman reunaan ovat tehneet huomaamattamme 10 metriä leveän ja toista kilometriä pitkän metsäautotien. Aikovat varmaan hakata koko vaaran paljaaksi - pienempi puumäärä olisi kait kulkeutunut tienvarteen vaatimattomampaakin väylää. Ehkäpä joku omistajaperheen vesa Tukholmassa on ostamassa osaketta siellä...meille tänne kotikylälle tulee taas uusi puuton aukile muutoinkin harvoihin ja nuoriin metsiin - sitä sitten tulevina vuosina lenkeillämme kiertelemme kaartelemme.
VastaaPoistaAillohaš sanoi jokunen vuosi ennen kuolemaansa, että hän olisi valmis lähtemään täältä, niin huonosti voi luonto. Tuon sanomisen jälkeen hän vammautui autokolarissa, oli 3 viikkoa koomassa, mutta selvisi vielä tänne kärvistelemään muutamaksi vuodeksi. Olen samaistunut vahvasti Aillohažžan sanoihin. En kylläkään ole valmis lähtemään täältä, mutta ahdistun luonnon ahdingosta, siitä ettei ihmiskunta suuressa mitassa kuule temppelinsä kaikuja. Lappia hyödynnetään yhä sivilisaation pyörittämisen mahdollistavana resurssina (ks. Heli Saarisen väitöskirja Valkoisen peuran myyttinen Lappi) - olemme täältä ulkoistetun teollisuuden väkikahva.
Olen temppelini kanssa pakkoavioliitossa uudella tavalla, sillä jo pari vuotta jumissa ollut vasen hartia kiidätti hierojalle joulun alla. Ei auttanut enää lattialla kieriminen ja nuljuaminen, vaikka paljon sellaisiakin helpotusta tuovia työtapoja tunnen. Liekö tuo isän poismenon vuosipäivä nostanut kivun sen verran korkeaksi, että apua oli haettava. Kun ei näitä temppelinsä viestejä aina ymmärrä, vaikka kysymyksiä esittäisikin ja kuunnella yrittäisi.
Olen ottanut päiväohjelmaan muutaman uuden venyttelyliikkeen erityisesti hartioita ajatellen. Ja olen aloittanut taas kiinalaisen aamuvoimistelun erityisesti kytäten kehon linjoja, etten taivuttele yli kuten taipumus on.
Eallin lea imaš
Go visot lea dušši
lea dego niegadivččii
ja deddohalalivččii
Ja go beaivváš goardá
eallima fuolaid
lea olles eallin niehku
(Elämä on ihmeellistä
Kun kaikki on turhaa
on niinkuin näkisi unta
ja näkisi painajaisia
Ja kun aurinko porottaa
elämän huoliin
on koko elämä unta)
Uih, samankaltaisia mietintöjä täälläkin. Eilen Ruovedellä, Timon sukulaisen hautajaisissa, puhuin paikallisten iäkkäiden naisten kanssa luonnosta, myrskytuulista ja puista. Miten istutetut puut eivät kestä tuulia samoin kuin luonnonvaraiset, jotka ovat saaneet varttua rauhassa ja monimuotoisesti. Myrskyt kaatavat istutuspuita kuin heinää. Ihminen ei ymmärrä hyväksikäyttönsä seurauksia, sitä, että ne loppupeleissä palaavat takaisin häneen.
VastaaPoistaTänään taas, ystäväni Lauran kanssa metsässä, pohdimme, miten ihminen luontoa muuntaessaan ja tuhotessaan hävittää samalla omaa sensitiivisyyttään. Materialismi kovettaa, tekee koneen kaltaiseksi. Vaistot eivät toimi enää, tunteet ovat jumissa.
Tästäpä tulikin mieleeni, että juttele sille hartialle. Kysele, mitä sille kuuluu, meditoi sen kanssa. Voit yllättyä:)
Täällä on todella erikoinen keli. Luonto on hiljaa, odottaa. Aivan kuin se odottaisi meidän heräämistämme tästä unesta, painajaisesta.
Kiitos Valkeapään runoista. Ne ovat niin kauniita, surullisia ja tosia. Olen muuten lainannut Davvin 1:n....
Rafi ja rahkesvuohta!
Virpi