Pieni vappupuhe siitä, miksi emme osaa pysähtyä ja miksi kannattaisi
Muistatko, kun kuljimme yhdessä jokivartta pitkin?
Hengitimme vihreää ja keltaista oksien välistä,
ponnistimme kehomme hyppyyn ja laukkasimme, kauan, pitkälle
kuulimme tähtien huminan, nauroimme ääneen.
Mitä sitten tapahtui?
Mihin katosit?
Minne ja miksi kadotimme lapsen luontaisen taidon antautua tähän hetkeen? Mitä meille on tapahtunut? Muun muassa tätä olen pohtinut ihmisten kanssa viime aikoina, kun olen saanut taas pitkästä aikaa leikkiä enemmän työkseni, eli seikkailla ulkona ja kokeilla uusia juttuja luovan tekemisen nimissä.
Maailma liikkuu ja muuttuu silmiemme edessä nopeammin kuin koskaan. Elämme planeetan ekosysteemien lajien häviämisen, globaalien konfliktien ja ilmastonmuutoksen aikaa. Kilpailuun ja korporaatiokapitalismiin perustuvat vanhanaikaiset toimintamallit tuhoavat ympäristöä absurdin jatkuvan kasvun nimiin. Tänä vuonna Suomen ylikulutuspäivä (vuoden luonnonvarojen osuus) oli jo huhtikuun kuudes. Silti poliitikot ja media jauhavat taloudesta ja kasvusta päivästä toiseen, silti markkinakoneisto on pidettävä käynnissä riippumatta siitä mitä se tuottaa. Jakorako rikkaisiin ja köyhiin levenee, nationalismi lisääntyy. Pelkodraama ja dystopiat myyvät hyvin mediaa, klikkiotsikot "uutisia". Valtioiden hallitukset lisäävät yleistä kontrollia samalla, kun kilpailu jatkuvan kasvun ylläpitämisestä ja eloonjäämisestä kiihtyy. Diktatuurit lisääntyvät ja itsevaltiaat tekevät mitä tahtovat.
Olisiko meidän aika pysähtyä pohtimaan, että WTF?
Talouden rinnalle toiseksi uskonnoksi on korotettu teknologinen vallankumous, digiloikka. Tälä hetkellä esimerkiksi Euroopassa, Lähi-Idässä ja Afrikassa käytävät sodat ovat nostaneet aseteknologian aivan uudelle tasolle - puhumattakaan aseissa liikkuvista rahoista ja sijoituksista (täältä voi muuten seurata, miten paljon aseisiin rahaa nyt käytetään, jos asia kiinnostaa. Worldometerissä on paljon muutakin kiintoisaa statistiikkaa: https://www.worldometers.info/). Suomi on liittynyt Natoon ja itäraja on ollut kiinni jo toista vuotta. Useissa maissa yhä enemmän tilaa saavat äärinationalistiset liikkeet ja hallitukset vähättelevät ilmastonmuutosta ja ihmisoikeuksia. Ihmiskunnan tuho ei ole asiantuntijoiden mukaan ollut koskaan lähempänä. Kello tikittää. Ahdistaa ja on vaikea nukkua, hengittää, kuunnella omia ajatuksiaan. Onneksi on puhelin, kissavideot ja Netflix.
Ihmisten maailma vaikuttaa tulleen hulluksi ja joutuneen tilanteeseen, jossa ei parhaalla tahdollaankaan voi muuta kuin YRITTÄÄ elää tätä hetkeä, Mutta juuri se on vaikeinta.
Miten tähän on tultu?
Yksi syy on minä, sinä, ihminen itse. Eläin, joka on laajentanut reviiriään muiden lajien kustannuksella aiheuttaen kotiplaneetalle ekologisen kriisin. Se heijastuu ja vaikuttaa luonnollisesti myös meihin itseemme kaikilla tasoilla: fyysisesti, emotionaalisesti, sosiaalisesti ja henkisesti. Emme ole erillisiä Maasta, sen muista lajeista tai elämänmuodoista. Olemme työntäneet itsemme seisomaan jyrkänteen reunalle sekä lajina että inhimillisenä ja kollektiivisena tietoisuutena. Putoammeko tuhoomme vai opimmeko kasvattamaan siivet ja transformoitumaan fiksummaksi lajiksi? Nykybiologian mukaan vain ne lajit sopeutuvat ja muuntuvat uudeksi lajiksi, jotka voivat tehdä yhteistyötä oman ja muiden lajien kanssa. Vahvimmat eivät selviäkään, koska ne ahnehtivat liikaa ja kuolevat sukupuuttoon. Kykenemmekö muuttumaan riittävän ajoissa planetaarisiksi ihmisiksi?
Ihmiseläimelle tyypillistä on, että sen on vaikea hahmottaa tai tiedostaa preesensissä tapahtuvien tekojensa seurauksia. Se on varsin sokea sille, miten se ajattelee, toimii, puhuu, syö tai ostelee. Tai kenelle tekee töitä ja miksi. Vai onko kyse siitä, ettei se pohjimmiltaan haluakaan nähdä? On helpompaa olla yksi kolmesta apinasta tai vaikka ne kaikki yhtä aikaa: sulkea korvat, silmät ja suu. Tunnustan, kyllä. On tietenkin myös inhimillistä suojautua kaikkialle vyöryvältä kriisiviestinnältä ja keskittyä iloisempiin asioihin, niihin kissavideoihin ja suoratoistopalveluihin. Tosidraamoja on vaikea ajatella.
Tämänhetkiset globaalit kriisit eivät ole vain ekologisia tai ekonomisia kriisejä, vaan ne ovat ennen kaikkea lajimme ajattelun ja tietoisuuden kriisejä. Perusahdistus ei häviä, vaikka kuinka skrollaan.
Olemme pisteessä, missä vanha ei enää toimi, mutta uuttakaan ei ole näkyvissä. Tästä on nyt vain mentävä. Eikä se ole helppo homma. Matka on sekä sisäinen että ulkoinen. On kuljettava ilman karttaa, kompassia tai hammasharjaa, emmekä tiedä, mikä kulman takana odottaa. Vähän kuin lapsena, kun lähiön pihoilla leikimme piilosta. Paitsi että silloin jännä oli mukavaa...
Jos nyt yritämme hallita asioita vanhaan tyyliin, joudumme helposti negatiiviseen turbulenssiin. Nyt, kun maailman tapahtumien (tai niitä välittävän informaation) kiihtyvä tilannenopeus saa poliittiset johtajat paniikkiin ja käyttäytymään holtittomasti (somessa huutavista rivikansalaisista puhumattakaan), tämä näkyy kirkkaasti. Äänestämme samoja roistoja johtoon yhä uudelleen, huolimatta siitä, miten he käyttäytyvät (en nyt puhu Suomen kuntavaaleista;), kun emme osaa, tiedä tai uskalla toimia toisin. Väistelemme henkilökohtaista vastuuta, koska useimmilla meistä on aina menossa mukana myös joku "oma" kriisi. Sekin on yleensä jonkun muun syy, jonkun, johon emme voi vaikuttaa. Emme hahmota, miten henkilökohtainen ja globaali kietoutuvat yhteen.
Olemme levittäytyneet lajina planeetan kaikille mantereille, taistelleet tiemme läpi viidakkojen, vuoristojen ja maanalaisten luolien. Rakentaneet miljoonakaupunkeja ja valtioita. Aidanneet, kaivaneet, rajanneet, purkaneet ja aidanneet uudestaan. Omia maita, mantuja ja valtioita. Minun. My treasure. Kun ihminen kaivaa omistamaansa maata, miten syvälle hän omistaa sen? Kun toisen valtion lentokone loukkaa ensimmäisen valtion ilmatilaa, loukkaako se sitä vielä 15 km:n korkeudessa? Mihin asti voi ottaa ja omistaa, raiskata, kiduttaa, tappaa ja aidata? Missä rajat menevät? Miten kukaan voi enää tänä maailmanaikana kuvitella, että itärajalle rakennettu aita pitää valtiomme erossa "ikävyyksiltä"?
Valloittajaihmisen, sankarin, isänmaallisen patriootin, tai muun vastaavan uhoveikon tai -viivin toiminta on jo kauan nojannut rajattoman, jatkuvan kasvun ajatteluun, ihmiskeskeiseen ja mekanistiseen maailmankuvaan sekä taloudellisen hyödyn tavoitteluun. Mutta nyt olemme tulleet pisteeseen, jossa vanhat kilpailuun, omistamiseen ja kontrolliin perustuvat rakenteet osoittavat kestämättömyytensä. Ja valloittaja on ymmällään, mutta jatkaa silti. Epätoivoisesti samaa luuppia pyörittäen. Kapitalismin kasvu- ja hyötyajattelu on meissä, olemme sisäistäneet sen kieltä myöten. Luontoympäristöä kutsumme "ekosysteemipalveluksi", koska tämä planeetta on "meille annettu". Niinpä valtaamme sen loppuun...Minun. Minä tarvitsen. Minä haluan. Minulle kuuluu. Ja mikä parasta: Jumala antoi minulle.
Miksi toimimme näin? Miksi me Suomessakin tuhoamme ympäristöämme, avohakkaamme metsiä, annamme kaivoslupia yhä uusille soopaa suoltaville "Talvivaaroille", muutumme konservatiivisemmiksi ja laulamme aina vain näitä samoja lauluja?
Vaikka olemme luonnontieteen avulla oppineet jossain määrin ymmärtämään ulkoista ympäristöämme, niin itseämme ja omien tekojemme seurauksia emme ymmärrä. Emme tiedosta, mihin ajatus- tai arvomaailmamme perustuu, emme käsitä tunteitamme tai niiden alkuperää. Toimimme reagoimalla, emme tiedostamalla. Kostamme automaattisesti, jos meitä on kohdeltu "väärin". Emme tajua sokeita pisteitämme, traumojamme, luuppejamme, vaikka tanssimme niiden tahdissa. Tai jos satumme niistä jotain tajuamaan, vetoamme , että meidän ei tarvitsisi ottaa vastuuta itsestämme. Rakastaa itseämme. Mennä itseemme ja katsoa, ai, tällainen. Hyväksyä tilanne - ja alkaa sitten tehdä jotain asialle. Ja että kaikista ajatusluupeistamme, kasvatuksestamme ja diagnooseistamme (tai muista syistä) huolimatta voimme tykätä itsestämme, nähdä sen aran eläimen kaiken maskeerauksen alta. Minä. Olemassa. Elossa. Ja voin toimia toisin. Voin kasvaa aidosti aikuiseksi ja leikkiä, leikkiä silti. On fiksumpaa leikkiä yhdessä kuin tapella.
Kompleksisia, pahoja globaaleja ongelmia ei selätetä niillä keinoilla, joilla olemme ne aiheuttaneet. Ongelmamme vaativat ymmärrystä elävän planeetan toiminnasta, ihmisen osuudesta ja vastuusta, ja sukeltamista jonnekin, minne emme ole vielä institutionaalisesti uskaltaneet mennä: omaan mieleen ja kehoon, niiden kokemukselliseen tietoon, tiedostamiseen. Edessämme on välttämätön tietoisuuden paradigman muutos. Ja se vaatii pysähtymistä, yksilö kerrallaan. Sitä paljon peräänkuulutettua läsnäoloa.
Ajattelun ja arvojen vallankumousta on mahdoton tehdä valtiollisella, institutionaalisella tai yhteisöllisellä tasolla, ellei sitä ole ensin tehty yksilöinä kokemuksen kautta. Ilmastonmuutokseen ei voi vaikuttaa ilman oman sisäisen ilmaston muuttamista. Se tarkoittaa harppausta itsekeskeisestä (egosentrisestä) ajattelusta kokonaisvaltaiseen (ekosysteemiseen) tiedostamiseen: yhteistyöhön niin itsemme (oman luontomme) kuin muiden luontojen (toisten ihmisten, eläinten ja muiden elollisten) kanssa. Sama pätee sotiin ja muihin konflikteihin. Globaalia rauhaa ei synny, ellemme kykene elämään rauhassa itsemme kanssa.
Kommentit
Lähetä kommentti