keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Uskallamme yhteistyöhön?


Olen ollut laiskana enkä läsnä tämän blogin suhteen, mutta on ollut kaikenlaista….

Valmistuin muutama kuukausi sitten tohtoriksi - eli sain seitsemän vuoden aikana ja muun työn ohessa tekemäni väitöstutkimukseni läsnäolosta päätökseen. Nyt olen lähinnä ihmetellyt maailman menoa, tehnyt itselleni rakkaita asioita sekä jonkin verran töitä ja toipunut jostakin, mitä on vaikea verbalisoida. Tutkimus, jonka siivellä sain kiertää ja kokea laajan kirjon suomalaista työelämää ja kohdata eri aloilla työskenteleviä ihmisiä, heitti minut todellisuuteen, joka avasi silmiä ja havahdutti. 

Niissä sosiaali-, terveydenhoito-, opetus-, kulttuuri-, vanhus- ja yliopisto -töiden organisaatioissa, joissa sain kokea, kuulla ja tutkia, oli kaikilla yksi yhteinen piirre. Työn tekemisen ilo, luovuus ja merkitys oli monin paikoin kadoksissa tai puuttui jo kokonaan. Syynä oli yksi ja sama - liian vähän työntekijöitä työmäärään nähden - ja liian vähän yhteistyötä, yhteisöllisyyttä ja kokemusten jakamista. Lyhytnäköinen, taloudellinen etu, nopea teknologian kehitys ja kilpailu ovat tehneet työntekijöistä markkinoiden orjia myös ihmistyössä. Sitä on ollut surkea katsoa ja olla todistamassa. Toisaalta se on ollut myös hedelmällistä maaperää pysähtyä, hiljentyä ja miettiä omaa läsnäoloaan niin työssä kuin sen ulkopuolella, työn arvoa, elämän merkityksellisyyttä ja ylipäätään koko työelämän etiikkaa - yksin ja yhdessä.  Miksi ylipäätään teemme työtä, jota emme koe arvokkaaksi? Miksi tuhlata elämäänsä sellaiseen, mitä ei koe aidosti tärkeäksi, mikä on menettänyt merkityksensä?




Tänään, aamun bussissa Pispalasta rautatieasemalle, alkoi linja-auton takaovi reistailla puolessa välissä matkaa. Kuski painoi ovinappia kymmeniä kertoja, mutta ovi ei suostunut menemään kunnolla kiinni. Sitten, eri paikoissa istuvat mies ja nainen menivät yhtä aikaa ovelle ja keksivät yhdessä, miten se on työnnettävä kiinni. Episodin aikana kaikki kännyköihinsä kyyristyneet kehot kohottuivat, ihmiset alkoivat havainnoida tilannetta, hymyillä ja keskustella. Bussikansa heräsi eloon. Loppumatkan ajan eri ihmiset työnsivät vuorollaan reistailevaa ovea kiinni. Yhteistyö nauratti ja elähdytti kaikkia.

Ihminen on mm. sosiaalinen eläin, joka kokee merkitystä saadessaan tehdä yhteistyötä toisten kanssa jonkin yhteisen ja tärkeän tavoitteen saavuttamiseksi - pitäessään huolta toisista, luonnosta, eläimistä, yhteisöistä. Pitäessään toista kädestä, sylissä tai ystävänään. Niistä pitämisistä koostuu suurin osa arjen ja elämän merkityksestä. 

Tällä hetkellä tässä maailmassa on käsillä suuri huoli - huoli elämän jatkumisesta planeetalla. Siitä huolimatta jotkut meistä vielä keräävät omaisuutta, jatkavat asevarustelua, rakentavat muureja tai raja-aitoja  ja lisäävät taloudellista kilpailua sekä inhimillistä kärsimystä - eli hankaloittavat kaikin mahdollisin tavoin elävien olentojen kehittymiselle elintärkeää yhteistyötä. On aika miettiä, mihin porukkaan sitä itse oikein kuuluu - yhteistyön tekijöihin vai sitä rajoittaviin, vallanhimoisiin nuijapäihin - ja kenen lauluja sitä oikein laulaa?

Mitä sinä teet, mitä minä? Heräämmekö joka aamu päivään, johon on mielekästä herätä? Teemmekö sen, mitä voimme tehdä, sen, mikä tekee arjestamme merkityksellistä ja innostavaa suhteessa kokonaiskuvaan? Olemmeko yhteydessä itseemme, toisiimme ja ympäröivään maailmaan, luontoon ja sen pyhyyteen? Olemmeko rehellisiä siinä mitä teemme ja kenelle? Ja mitä sitten tapahtuisi, jos alkaisimme olla aidosti rehellisiä omille todellisille tarpeillemme? Uskallammeko alkaa yhteistyöhön?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti