Muonion Metsäillan muhittamia mietteitä

 

Olin viime torstaina Muonion Kalakirjastolla puhumassa Suomen metsistä itseäni hurjemmassa seurassa. Paikalla oli arvosteltu ja vielä enemmän arvostettu emeritusprofessori Erkki Lähde, yksi Finlandia-palkitun Metsä meidän jälkeemme -teoksen kirjoittajista Pekka Juntti ja Lumottu Inarin Lappi -teoksen kirjoittaja, luonnonsuojelija Vesa Luhta. Syy, miksi myös minut oli kutsuttu, oli se, että kirjoitan parhaillaan teosta, jossa läsnäolon kokemuksilla, luontoyhteydellä ja suomalaisella metsällä on yhteyksiä keskenään.

Pimenevä ilta keskellä tunturimetsää kului intensiivisen puhumisen, keskustelun ja kommenttien hehkussa. Professori Lähde kertoi totuuksia suomalaisesta metsäpolitiikasta, avohakkuiden mielettömyydestä, metsien monimuotoisuuden tarpeellisuudesta kaikelle elämälle ja jatkuvan kasvatuksen eduista. Tie kokonaisvaltaisempaan ymmärrykseen metsistä ja luonnosta kulkee henkilökohtaisen kokemuksen ja kokonaisvaltaisen ymmärtämisen, tiedostamisen, kautta. 

Luonnossa paljon liikkuva Luhta piti iltaa kasassa, heitteli kysymyksiä ja kertoili omia havaintojaan mm. luontokohteissa tapahtuvasta tekstiiliurheilusta. Ihmiset vaeltavat polkuja puhki kovapintaisissa maastokengissä ja kuluttavat omaisuuden trendikkäisiin varusteisiin, vaikka kumisaappaissa ja "vanhan liiton" anorakissa selviäisi aivan yhtä lailla - ja vähemmän luontoa kuluttaen. Luontoon menemisestäkin on tullut suoritus, joka vaatii kuluttamista (uusimmat retkeilyvaatteet, läskipyörät, askelmittarit, etc.). Luhdan puhuessa maastokengistä taisin punastua, olihan jalassani lähes uutukaiset, netistä tilatut maastokengät.

Pekka Juntti kuvaili Metsä meidän jälkeemme -teoksen tekovaiheita ja vastaanottoa. Vaikka kirja sai paljon suitsutusta, kaikki eivät olleet ollenkaan mielissään kirjassa, jossa kuvataan ilmeisen kriittisesti suomalaista metsätaloutta ja ns. metsänhoitoa. 

Omat puheenvuoroni liittyivät lähinnä väitöskirjani aineiston ja parhaillaan valmistuvan kirjan luontoyhteys-kuvauksiin sekä metsän ja luontoyhteyden henkistä hyvinvointia luoviin kokemuksiin. 

                                                                                              (kuva: Janne Körkkö)

Metsäillassa opin paljon sellaista, mistä en tiennyt, vaikka tiesinkin, että metsien tilanne Suomessa on kammottava, ollut jo pitkään. Olenhan ajanut vuosia kolmea neljää eri reittiä autolla Tampereelta Pohjois-Suomeen ja Lappiin ja nähnyt lisääntyvät alastomat aukiot, metsien raiskaukset. Olen ulvonut yksin ääneen autossa, huutanut, kironnut ja huohottanut, koska en parhaalla tahdollanikaan kykene ymmärtämään ihmisiä, jotka avohakkaavat metsiä. En ymmärrä sellaisia metsänomistajia tai metsätraktorinkuljettajia. En, vaikka he olisivat rahattomia, onnettomia, tai muuten vain harhaanjohdettuja, niin kuin oletettavasti ovatkin. Suurin osa meistä on, minäkin. Meitä huijataan koko ajan - ahneuden, vallan ja rahan takia. Huijaamme itsekin itseämme, kun kulutamme tai teemme töitä epäeettisille työnantajille. Olemme lajien (myös oman lajimme) joukkotuhoajia ja massamurhaajia elämäntapamme vuoksi. Elämme taloususkonnon aiheuttamassa joukkopsykoosissa. Kulutamme, ostamme, kehitämme lisää kuluttavia tavaroita, myymme, tapamme, riistämme, saastutamme ja vahingoitamme sen sijaan, että säästäisimme, antaisimme, lahjoittaisimme, rakastaisimme, loisimme uutta hyvää, siistisimme ja hoivaisimme.

Suomalainen metsäpolitiikka on kuin Päivi Räsänen. Ymmärtämättömyytensä ja pakkomielteisyytensä vuoksi kumpikaan ei hyväksy elämän monimuotoisuutta, vaan yrittää kaikin keinoin juntata läpi yhden aatoksen politiikkaa ainoana oikeana. Sen seurauksena suuri osa meistä, tai lapsistamme, ei ole koskaan nähnyt oikeaa monimuotoista metsää kuin ehkä vain pläntin kansallispuistossa (ja sitten kuvittelemme, että sitä on enemmänkin....). Itse oli jo yli 30-vuotias, kun oivalsin, että suurin osa maamme metsistä on ns. puupeltoa, istutettua yhden havupuulajin metsikköä. Tuolloin, matkustettuani bussissa Tampereelta Inariin, tajusin, että aitoa havumetsää alkoi näkyä auton ikkunasta vasta Ivalon ja Inarin välissä (suojelualueella). Se oli iso oivallus.

Ihminen ja metsä, eläimet ja muut elolliset, voivat parhaiten silloin, kun saavat nauttia monimuotoisuudesta - elää monimuotoisessa ympäristössä. Ja mitä me olemme tekemässä sille, mitä me olemme jo tehneet?

Osallistuin muutama vuosi sitten tutkimukseen, jossa Tampereen yliopisto tutki luonnon vaikutusta ihmisen hyvinvointiin. Tutkittavat testattiin ennen ja jälkeen kuuden kilometrin "luontokävelyn". Olin plajon stressaantuneempi ja raivoissani kyseisen kävelyn jälkeen kuin ennen sitä. Psykologian opiskelija, joka vastaanotti tulokseni, oli ihmeissään, hänen mukaansa "suurin osa osallistujista on rentoutunut ja nauttinut kävelystä". Selitin, etten kykene rentoutumaan, jos minut pannaan kävelemään avohakkuualueen halkomia maisemia ja sorakuoppia kiertävää pururataa. Yli puolet kävelyreitistä oli raiskattua metsämaisemaa. 

Metsäillan keskustelujen lomassa tajusin taas, että järisyttävintä tässä kaikessa on se, että me emme usein HUOMAA, mitä meille tapahtuu, mitä ympärillämme tapahtuu, mitä meille tehdään, mitä luonnolle tehdään. Ja että itse osallistumme siihen niin monin eri tavoin. 

Vähintä, mitä voimme tehdä, on, että viemme itsemme, lapsemme, nuoremme ja vanhuksemme metsään ja olemme siellä heidän kanssaan. Kuuntelemme, haistelemme, maistelemme, makoilemme sammaleilla ja opettelemme uudestaan luontosuhteen, jonka kulutushuumassamme olemme unohtaneet. 

Vähintä on, että opimme metsän uudelleen. Metsä kyllä ottaa meidät vastaan, sillä sehän vastaa aina, kun sinne huudetaan.