Skoolaten scifi-vuodelle 2022!

 

Pitkästä aikaa blogihommia. Läsnäoleskelukin on ollut viime aikoina kortilla, kun koko 2021 syksy, kesä ja kevät menivät erinäisissä töissä. Läsnäoleskelin kunnolla viimeksi keväällä 2020, kun oli Suomen korona-ajan ainoa varsinainen lockdown ja sain säädellä itse omat työaikani. Nyt tuo aika on ohi ja olen ollut lähes vuoden yltiösosiaalinen (välillä tahtomattani), vetänyt erilaisia taide-, koulutus- ja teatteriryhmiä, ja työstänyt kaikenlaista vähän liikaakin. Siinä sivussa olen ihmetellyt maailman menoa, joka tuntuu muuttuvan hullummaksi koko ajan. Ollaanhan nyt päästy "scifi-vuoteen" 2022...

Mistä alkaisin? Ajatus tähän tekstiin syntyi tänään istahtaessani päivätyössäni "Wellamo"-nimisen taidetilan säkkituoliin ja kuunnellessani hetken vain tuulettimen huminaa. Vedän tilassa ekspressiivisen taideilmaisun ryhmiä nuorille aikuisille. Tänään olin paikalla yksin. Yksinäisyyteni syynä oli se, etten ollut muistanut muistuttaa joululomien jälkeisen jatko-ryhmän poikkeuksellisesta kokoontumisajasta. Kukaan ei muistanut tulla paikalle, kun ajankohdasta puhuttiin ja informoitiin viimeksi joulunalusviikolla. Nuoret osallistujat muistavat ihmetyksekseni vielä vähemmän kuin me ikääntyneemmät, että milloin on mitäkin missäkin. Siksi pitää muistuttaa. Muistamista vaikeuttaa se, että kaikkea informaatiota on ja tulee niin paljon ja yhtä aikaa joka paikasta, ettei sitä hallitse, vaikka sen laittaa ylös erilaisiin kalentereihin - sekä digitaalisiin että manuaalisiin. Puhelimet ovat täynnä erilaisia WhatsApp-ryhmiä ja sähköposteja ja chatteja. Instaa, Twitteriä, Meseä..... mitä niitä nyt onkaan. Ja kun ei muista muistuttaa - edes itseään - saa olla yksin omassa seurassaan. Tänään minulle kävi niin - ja se sopi hyvin. Päätin kirjoittaa vuodenalusblogin ja olla muutenkin aktiivisempi tällä rintamalla. Mutta en lupaa mitään. Läsnäoleskeluun ei oikein voi mahduttaa lupauksia.

Kuka olisi uskonut viisitoista vuotta sitten vuonna 2007, että vuoden 2022 ensipäivinä elämme maailmassa, jossa ihmiset kulkevat kirurgiset kasvomaskit naamoillaan (jopa ulkona puistoissa) ja iltapäivä- ja aikakauslehtien lööpit huutavat erilaisten sairauksien ja katastrofien uhkien ohella Dannyn ja tämän yli 50 vuotta nuorempien tyttöystävien ihmissuhdekiistoista? Kuka olisi uskonut, että Tampereen keskustassa liukuvat sulavasti eriväriset raitsikat, rautatieaseman tienoo on täynnä "pilvenpiirtäjiä", jotka pimentävät kaupunkimaisemaa, jengi kävelee kaduilla puhelin liimattuna käteen ylävartalo eteenpäin koukistuneena ja väistelee taitavasti toisiaan? Kuka olisi uskonut, että monien työ- ja vapaa-aika täyttyy erikokoisten digitaalisten ruutujen tuijottamisesta? Kuka olisi uskonut, että ravintolaan, uimahalliin tai teatteriin päästäkseen voi tarvita digitaalisen todistuksen siitä, että on jollakin todennäköisyydellä muille "vaaraton"? Kuka olisi uskonut, että arjen toimintojamme ohjaavat erilaiset algoritmit, tykkäykset ja valtiovaltaa neuvovat asiantuntijat? 

En minä ainakaan.

Ajattelen, että nykyaika on uskon aikaa. Että ihmisen aika on aina ollut uskon aikaa. Että aina on uskottu johonkin, sodittu jostain. Tai ainakin lähes aina, uskoakseni lähes koko kirjoitetun historian ajan. Että siinä mielessä tämä aika ei ole mitenkään omituinen, vaan noudattelee ihmisen luuppaamisen historiaa. Nykyaikana ei vain enää olla yhden uskon varassa, vaan uskoja on monta. Uskonkin universumi on laajentunut ja laajenee koko ajan. On kaikenlaisia uskovaisia: taloususkovaisia (näillä on kenties eniten omaisuutta ja valtaa), tiedeuskovaisia (nämä liitetään yleisesti koulutukseen ja sivistykseen, älyyn ja tutkimukseen), perususkovaisia (eri uskontoihin uskovat), tunneuskovaisia (liberaalit terapiaorientoituneet), someuskovaisia (itseään someen kuvaavat ja kirjoittavat, jotkut jopa sillä tienaavat), digiuskovaisia (nämä ratkaisevat kaiken digiloikkaamalla), luontouskovaisia (nämä mystifioivat alkuperäiskansoja ja haluavat palata takaisin luontoon ja omavaraisuuteen, vaikkeivat enää osaa mitään - kuulun itse ehkä eniten tähän uskontokuntaan) jne. Voi, näitä eri uskontoja on niin paljon! Joka lähtöön löytyy uskoa - ehkä myös toivoa ja rakkauttakin, mikä on tietysti hyvä. Mutta. 

Ongelma tässä uskojen laajentuvassa paljoudessa taitaa olla se, etteivät uskovaiset vain oikein siedä toisinajattelijoita. Koska jokainen on uskossaan autuas. Kaikki haluavat kuulua porukoihin. Porukkaan kuuluva pyrkii sitten huutelemaan omista porukoista niille toisille, vääräuskoisille, että ne ovat väärässä porukassa ja he oikeassa. "Ja tämä on fakta". Faktan korostamisella pyritään vahvistamaan omaa oikeassa oloaan. On tärkeää todistaa olevansa oikeassa, perustella. Siihen tarvitaan sitten kaikenlaisia todistuksia - välillä siihen riittää uutisissa näytetty tilasto, välillä jonkun tuntemattoman nettisivuston julkaisu, välillä tarvitaan vertaisarvioitu tutkimus (joka sitten ensi vuonna saatetaan kumota uudella tutkimuksella), välillä lehtilööppi, vlogi, blogi, tiktok tai iltauutiset. Joskus todisteeksi riittää "kuulin jostain, että....Tämä on fakta."

Että tämmöisessä eri uskovien scifiajassa nyt elellään. No mites täällä uskovaisten keskellä nyt sitten osataan olla läsnä, kun jokainen tuntuu huutavan ilmoille omaa uskoaan?

Omasta puolestani voin sanoa, että välillä helvetin huonosti, varsinkin silloin, kun eksyn surffailemaan uutissivuilla tai sosiaalisessa mediassa.

Joskus onnistun olemaan erittäin hyvin läsnä hetkessä, mutta silloin olen teen jotakin muuta kuin pyörin netissä - tai olen tekemättä. Silloin, kun olen ollut rauhassa läsnä ja vain kuunnellut, kuullut tai havainnoinut ympäröivää maailmaa - tai sisimpääni. Usein ulkona metsässä, rannassa tai tunturilla, yksin tai muiden elollisten seurassa. Kun ollaan hiljaa tai puhutaan merkityksellisiä, kun tanssitaan tai lauletaan. Kun kohdataan.

Läsnäolouskoni perustuu enemmän tekoihin kuin sanoihin. Ja tekoja enemmän olemiseen. Uskon siis olemiseen, syvään sisäiseen tietoon, intuitioon. Mutta en parhaalla tahdollanikaan kykene tieteellisesti perustelemaan omia olemisiani, tekojani, valintojani tai intuitioitani. Siksi kai joskus tein väitöskirjankin aiheesta, muttei sekään auttanut. Uskon nimittäin olemisen lisäksi kuitenkin enemmän taiteeseen kuin tieteeseen (vaikka niiden ei tarvitse olla missään ristiriidassa keskenään), enemmän henkiseen kuin materiaaliseen, enemmän positiiviseen kuin negatiiviseen.

Uskon enemmän kansalaisaktiivisuuteen ja positiiviseen kansalaistottelemattomuuteen kuin passiivisuuteen ja sääntöjen noudattamiseen. Uskon enemmän pieniin yhteisöihin kuin suuriin yhteenliittymiin, pienyrittäjiin kuin suuriin kansainvälisiin yhtiöihin. Uskon enemmän yksilöihin kuin kansoihin tai yhteiskuntiin, valtioihin tai hallituksiin. Uskon yksittäisen ihmisen hyvään.

En usko ns. joukkovoimaan, joukkopainostukseen, joukkovalistukseen, joukkohysteriaan tai välttämättä enää edes joukkohenkeen. En ole nähnyt sellaisen toiminnan saavan pitkässä juoksussa koskaan mitään hyvää aikaiseksi. Uskon yksittäisen ihmisen tietoisuuden lisääntymiseen. Uskon siihen, että jos ihmiset alkavat kiinnostua itselleen aidosti merkityksellisistä asioista (tämä vaatii usein jonkinlaista pysähtymistä), maailma muuttuu paremmaksi. Uskon, että olemme sen kynnyksellä. Uskon, että näiden globaalien haasteiden keskellä, missä nyt elämme, alamme pikkuhiljaa tajuta myös kollektiivisesti, että kuolemme lajina, ellemme opi yhteistyöhön toistemme ja koko elävän planeetan kanssa.

Carl Gustav Jung sanoi joskus, että "mitä suurempi kriisi, sen parempi lopputulos." Uskon Jungiin. Nyt kriiseillään ihmiskuntana monella tasolla ja se on varmasti hyvä tietoisuuden kehittymisen kannalta. Ehkä me tässä hötäkässä opimme arvostamaan ja ymmärtämään myös toistemme eriäviä uskoja ja näkemyksiä. Koska jokainen meistä on uniikki universumi. Tämän oivaltamisesta alkaa vasta todellinen (yhteis)työ, joka voi synnyttää planetaarisen ihmisen. Ei ennen sitä.

Julistan täten vuoden 2022 yhteistyöhön uskomisen vuodeksi! Siis skoolataan sille!