Vallankumouksellinen läsnäolo nykyhetkessä

Lahjoja luonnosta, luonnostaan

Matkustin tänään junalla Lappeenrantaan yhteen hankekokoukseen.  Päätin kävellä asemalta yliopistolle, jonne on kahdeksan kilometriä matkaa.  Ilma oli hieno ja tarvitsin tilaa ajatella, liikuntaa ja luontoa.  Asetin itselleni matkan ajaksi tehtävän assosioida vapaasti tutkimukseeni liittyviä kysymyksiä.  Oheiset kuvat ovat tuolta reissulta.

Tutkimukseni, joka käsittelee läsnäoloa ja sen suhdetta luovuuteen ja innovatiiviseen ajatteluun, sisältää kymmenittäin ihmisten henkilökohtaisia, moniulotteisia tarinoita läsnäolon kokemuksista.  Yleisin yhteinen nimittäjä suurimmalle osalle kuvauksista näyttäisi löytyvän luonnosta.  Eli luonto, tarkemmin sanottuna suomalainen metsä (tai järvimaisema), vaikuttaisi olevan se paikka, jossa suomalaiset ovat läsnäolevimmillaan – ja luovimmillaan.  Varsinkin, jos ovat siellä yksin.  Jotkut kirjoittajat oikein painottivat erikseen, että läsnäolon kokemukseen luonnossa tarvitaan nimenomaan juuri yksinäisyys.  

Kävelin yksin eteenpäin lumista kävelytietä.  Mielestäni Lappeenranta on kaukaista Itä-Suomea, joka sijaitsee juurikin metsän ja järvialueen keskellä, luonnon rauhassa, mutta silti ohitseni suhahteli koko ajan runsaasti autoja.  Olin ainoa kävelijä kahdeksan kilometrin matkalla.  Saimaa siinteli lumisten puiden välistä.  Katselin kaunista ympäristöä ja ajattelin, miten luonnonmaisemassa kaikki asettuu harmonisen sopivaisesti kohdalleen.  Mikään ei häiritse – sikäli mikäli ihminen ei ole päässyt runtelemaan aluetta tehotalouden nimissä.  Järvi sopii metsään, puut rannalle, lumipeite oksille ja kaiken sen ylle laskeutuva hiljaisuus, jonka voi kuulla autoista huolimatta, yhdistyy kulkijan mieleen ja loksauttaa pyöriteltävät asiat luontevasti kohdalleen.  

Ihmiset ovat kuvailleet minulle, miten he ovat löytäneet luonnosta ratkaisuja elämäänsä, sekä selkeitä ajatuksia, ideoita ja tunnistamisen hetkiä, jotka ovat muodostuneet merkityksellisiksi ”oman luonnon” löytämisessä.  Luonto on ikään kuin palauttanut heidät takaisin itseensä; omiin ajatuksiin, tunteisiin ja arvoihin.  Moni kertoo palanneensa metsästä kirkastuneena, puhdistuneena, vapautuneena tai oivalluksen saaneena – ylipäätään kokonaisempana kuin sinne mennessään.  Luonto tuntuu opastavan meitä kaltaiseensa harmoniaan, kun asiat kaoottisessa mielessämme alkavat metsässä ollessamme ”loksahdella” paikoilleen ja niiden luontainen paikka löytyy.

Katselin hetken kaunista keloa, jonka ohitin.  Ajattelin kotonaan yksin – tai hoitokodissa, terveyskeskusten vuodeosastoilla – asuvia vanhuksia.  Mikseivät he voisi olla noita yhteiskuntamme kauniita ”keloja”, ei niin, että heidät kärrätään pois silmistä ylilääkittäviksi ja ennen aikojaan unohdettaviksi, vaan niin, että heillä olisi oma paikkansa ”luonnossamme” niin kuin tuolla ihailemallani kelolla.  Paikka, josta olisi hyvä katsella ympäröivää huisketta, tarjota pesäpuuta ja ravintoa erilaisille tyypeille, olla arvostuksen, huomion ja ihastelun keskipisteenä.  Paikka, jonka kohdalla nuoremmat voisivat pysähtyä kuulemaan tarinoita, jotka opastaisivat taas heitä löytämään oman paikkansa.  Kuin vastauksena tälle pohdiskelulle metsän lumisesta maisemasta ilmestyi hiihtäjiä; ensin vanhempi mies, sitten vanhempi nainen.  He sulautuivat täydellisesti maisemaan.  Molemmat hiihtivät yksin, omassa rauhassaan, ilmiselvästi nauttien yhteydestään ympäröivään luontoon. 

Vähän ennen Lappeenrannan teknillisen yliopiston valtavaa päärakennusaluetta ohitin metsässä oudon rykelmän suuria kiviä (kuva alla), jotka näyttivät ihmisen, jonkun menneen sukupolven tekemältä, rakennelmalta.  Tai sitten ne olivat muiden luonnon olentojen muovaama erityisalue, minulta ihmiseltä vielä salattu.  Jotakin nekin olivat jääneet kertomaan, mutta en ehtinyt jäädä selvittämään niiden viestiä, koska palaveriaika sisätiloissa lähestyi.

Luonto on täynnä salaisuuksia, mutta myös paljon löydettävää, oivallettavaa ja sisäistettävää. Älkäämme kulkeko onnemme ohi.    Mennään välillä metsään kyselemään, kuuntelemaan.  Kelot kyllä kertovat ja kivet puhuvat, jos katsovat meidät hyvän tarinan – tai opastuksen - arvoisiksi.

-          -  virpi