Millaista on "läsnäoleva työelämä"?

LÄSNÄOLOA OMASSA TYÖSSÄ?

Millaista on läsnäoleva työelämä?  Onko se iloinen hetki kahvihuoneessa, kun kaikki äkkiä unohtavat mahdolliset keskinäiset jännitteet ja nauravat vapautuneesti jollekin tapahtumalle?  Onko se tiimin kanssa kerrankin saavutettu ”flow” yhteisessä palaverissa, kun yöunia vienyt ongelma yllättäen ratkeaa kuin itsestään?  Onko se vuorovaikutuksen hetki asiakkaan kohtaamisen hetkellä, kun aito dialogi ja ymmärrys syntyvät – ja aika häviää.  Kun asiat työssä tapahtuvat ja etenevät omalla painollaan, iloisesti, huumorilla, koskettaen?

         Vai voiko työelämässä läsnäolo olla kivuliasta, ahdistavaa, paineistettua ja täynnä erilaisia psykosomaattisia oireita; aamupahoinvointia ennen työhön menoa (vaikka et olisi raskaana), ärsyyntymistä, raivon tunteita tai jatkuvaa väsymystä.  Ihottumaa, sydämentykytyksiä, vaikeuksia hengittää?  Voiko läsnäolo olo kivulias prosessi, joka lopulta pakottaa putoamaan havahtumiseen siitä, että jokin on pielessä?  Että jotakin pitäisi tehdä?  Ja kun jotakin tehdään (irtisanoudutaan, vaihdetaan asennetta, kohdataan pomo, asiakas tai kollega uudella tavalla), tulee helpotus ja ymmärrys siitä, miksi oireili niin kuin oireili.

      Ihmisten välinen vuorovaikutus ei ole työelämässä sen kummempaa – tai helpompaa – kuin kotonakaan, läheisten kanssa, taikka maailmalla reissussa.  Ensimmäinen perusperiaate, kokemukseni ja tutkimukseni mukaan, on: 

     1. Sitä saa mitä tilaa.  Perusperiaatteena on se, että jos keskittyy negatiivisiin asioihin; puutteisiin, ongelmiin, jännitteisiin, konflikteihin ja toteutumattomiin toiveisiin, ne lisääntyvät siinä määrin kuin niihin keskittyy.  Mitä enemmän ongelmista puhutaan (siis vain puhutaan), sitä enemmän niitä luodaan.  Vastaavasti ”hyvän tilaajat”, nuo työyhteisön ”Hannu Hanhet”, näyttävät vetävän puoleensa kiinnostavimmat projektit, koulutukset ja ihmissuhteet.  

Toinen, vähintäänkin yhtä hyvä prinsiippi työn vuorovaikutuksessa on:  

2. Mielekkyys, työn merkityksellisyyden kokeminen.  Tässä perusperiaatteena on se, että työn tekijä on innostunut siitä, mitä tekee.  Hän kokee tekevänsä mielekästä työtä, joka jollakin tavalla on aktiivisesti mukana edistämässä sellaista maailmaa, jossa hän haluaa olla mukana.  Nämä tyypit tekevät työnsä hyvin, eivätkä stressaa siitä, koska tietävät, että mitä enemmän asioissa näkee mielekkyyttä, sitä pienemmät arjen asiat alkavat tuntua merkityksellisiltä – ja kauniilta.  Joskus tiskatessakin voi kokea henkisen orgastisia tunteita.  Viisas läsnäolon tutkiskelija Eckhardt Tolle toteaa: ”Do small things with great love.”  Eli pienimmäiseenkin tekemiseensä voi kohdistaa suuren rakkaudellisen huomion.

 

Kolmas, ja yksi tärkeimmäistä, on:

      3. Huumori.  Itselleen nauraminen.  Itsensä vähemmän vakavasti ottaminen.  Tähän liittyy myös ns. ”pönöttämisen” tiedostaminen, sen havaitseminen, että olemme mukana suuressa sirkuksessa tai draamassa, jossa leikitään yhdessä erilaisia ”tärkeitä” tai ”vähemmän tärkeitä” tilanteita erilaisten roolien ja statusten avulla.  Joihinkin tilanteisiin pukeudutaan, tilanteen vakavuuden korostamiseksi, eli puetaan päälle yhteiset univormut (puvut, jakkupuvut), jotka kanonisuudessaan ilmentävät  tärkeitä henkilöitä, joilla on vaikutusvaltaa yhteisiin asioihin.  Sitten istutaan hiljaa ja katsotaan tiukasti, kun joukon edessä käy vuoron perään pönöttämässä toinen toistaan tärkeämpi henkilö esitellen jotakin projektia ”XYZ” itselleen tai organisaatiolleen edullisessa valossa. 

      Mielestäni näistä tilanteista pitäisi tehdä enemmän "pilkkaa" – rakkaudellisessa hengessä, tietenkin.   Ehkä karnevalisoida tilanteiden rutiininomainen rituaalisuus ja rikkoa se niin, että jälleen vapautuisi energiaa….jollakin uudelle…..kiinnostavammalle…… yhteiselle tavalle toimia?  

       

 Luovuudelle on ominaista se, ettei se katso statuksia eikä pukumerkkejä.  Sitä ei voi käskeä eikä tilata.  Se ei ole kontrolloitavissa eikä paketoitavissa kompaktiksi tuotteeksi.  Luova tekijä ”x” tulee täyttämään tyhjyyttä – eikä rutiiniomaisessa toistamisessa ole tilaa tyhjyydelle eikä näin ollen myöskään uusille ideoille. 

Neljäs työelämän vuorovaikutuksen prinsiippi, joka nyt vielä ilmentyy tähän hetkeen, on:

      4. Virhe-energia, mokapotentiaali.  Sen olennaisen yksityiskohdan peittäminen, että oikeasti ei tiedä paljon mistään paljon mitään, esittää vain tietävänsä.  Tämä liittyy läheisesti pönöttämiseen ja itsensä tärkeäksi tuntemiseen, oman työtodellisuutensa ja –olemassaolonsa selittelyyn ja puolusteluun.  On pakko todistella olevansa pätevä, vaikka ei ole aina edes ihan varma, että miksi – ja mihin.    On pakko osoittaa muille, että on kiire, ja kalenteri on täynnä, todistaakseen olevansa tarpeellinen. 

     Virheet ovat parhaita oppimisen paikkoja, ilman niitä emme olisi nyt tässä.  Virheet ja mokat kuljettavat meitä, vaikka itse emme niitä huomaisikaan – tai haluaisi huomata.  Useimmissa tapauksissa pyrimme peittämään ne, mikä taas kuluttaa valtavan määrän energiaa sen sijaan, että tunnustaisimme ne ja arvostaisimme niitä tien näyttäjinä.  Jos rakastaisimme virheitämme, voisimmeko saada niiltä enemmän – ideoita ja innovatsioonia….?  Rakentaisimmeko "häpeällisten" mokiemme avulla sillan saareen, jossa kaikkien ideoiden äidit ja isät asuvat?

Minkälaisia perusperiaatteita sinun työelämäsi läsnäoloon liittyy?  Milloin olet viimeksi ollut läsnä työssäsi ja mitä silloin tapahtui?   Mitä on mielestäsi läsnäolo työssä?

Jos haluat kertoa esimerkkitarinan/esimerkkitarinoita, tai muuten vaan kommentoida aihetta, vakavasti tai vähemmän vakavasti, otan niitä mieluusti vastaan joko tähän blogiin tai työpostiini (virpi.koskela@lut.fi).   Ja jos mahdollista, käytän tarvittaessa mieluusti tarinoitanne ja kokemuksianne nimettöminä tutkimuksessani.

-Virpi