Lasna olemisesta ja siitä, mitä tuottavuuden tilalle.....
LÄSNÄOLESKELUA
Miten astua uuteen, sellaiseen mitä vielä ei ole?
Elämme monimielisen, monitasoisen ja monikulttuurisen
murroksen aikaa. Yhteiskuntarakenteet
murenevat ja muuntuvat, valtiot ja hallitukset hakevat suuntia ja venyttelevät
sekä paukuttelevat ns. mukavuusalueitaan samalla kun ilmastonmuutos koettelee
kaikkia eläviä olentoja valtionrajoista ja suhdanteista riippumatta. Kaikki tämä heijastuu meihin voimakkaasti
yksilötasolla. Asiat eivät ole enää kuin
ennen, ne eivät toimi enää kuin ennen, kaikki muuttuu niin nopeasti, ettei
pieni ihminen – kaikesta informaatiotulvasta huolimatta tai ehkä juuri siksi –
pysy enää perässä. Ajatuskin
takkuaa. Perusturvallisuus järkkyy. Alkaa pelottaa ja ahdistaa. Toiset purkavat sen aggressiiviseen sanailuun
tai toimintaan itselleen vieraita ihmisiä ja asioita – niitä syyllisiä - kohtaan,
toiset itseään vastaan, ja kolmannet, niin no ne, jotka eivät pelkää, mitä he
tekevät (tai ovat tekemättä), keitä he ylipäätään ovat?
He ovat lapsia, nuoria.
Vauvoja tai vaareja, jotka ovat kyenneet säilyttämään
lapsenkaltaisuuden. Tiedän, että onpa
klisee, mutta silläkin uhalla. He ovat lapsenomaisia,
lapsellisia, lapsekkaita lapsi-ihmisiä.
He ovat myös niitä lapsia, joita meidän järkiaikuisten sisällä asuu,
niitä lapsia, jotka olemme kenties unohtaneet, painaneet piiloon, kaiken
tietäväisyytemme ja itseohjautuvuutemme ulottumattomiin. Niitä pienen pieniä ihan konkreettisia
lapsia, jotka syntyivät tänne vailla pelkoa oppien uutta joka hetki, joka
päivä, tässä ja nyt.
Oli suuri oivallus löytää suomen kielen sanojen ’läsnäolo’
ja ’lasna olo’ välinen yhteys. Sain taas
ihastua vähän puhutun, vaikean ja harvinaisen kielemme konkreettiseen
käsitettävyyteen; olla läsnä – on olla lapsen kaltainen. Elää tässä hetkessä aistien, keskittyen,
hurmaantuen, uteliaasti kohti uusia askeleita ja alueita kurkotellen - välillä
muksahdellen ja kupsahdellen, mutta sitten taas sinnikkäästi jatkaen. Kohti kaikkea uutta, kohti sellaista, mistä
en vielä tiedä, mutta haluan oppia, haluan tietää, haluan laajentua! Haluan nähdä mitä tuolla takana on! Haluan liikkua ja lentää, haluan hengittää ja
rakastaa!
Tietoisuuden olemus on lapsen kaltainen. Se kehittyy, kasvaa ja laajenee. Välillä se tekee ”hyppäyksiä”, oppia
rysäyttää hetkessä jotakin loikaten oikein kunnolla, välillä se kehittyy
hitaammin, melkein huomaamatta, mutta se kehittyy, koko ajan. Omaan, individuellin villiin tai rauhalliseen
tahtiinsa. Niin kuin jokainen meistä.
Minusta tuntuu, että meidän aikuisten nykymaailma on
sekoittanut talouden tietoisuuteen, näin on tapahtunut jo pitkään – varmaankin
siitä asti, kun teollinen vallankumous alkoi tuottaa asioita yli oman
tarpeen. Tai ei, ehkä jo aiemmin,
kenties siinä vaiheessa, kun alettiin ”omistaa”: tämä maa on minun, tämä aari,
hehtaari, rivari, bemari tai kaveri. Halu
laajentua, oppia, kääntyi haluksi omistaa.
Kompensoimme tukahdutettua ja/tai unohdettua tietoisuuden laajentamista
omistamisella. Mitä jos vaihtaisimme nyt
kaikkialla laulettavan tuottavuuden tilalle sanan tietoisuus? Tarvitsemme tuottavuusloikan sijaan
tietoisuusloikkaa, tuottavuuden kasvun tilalle tietoisuuden kasvua. Kuvitelkaa poliitikkoja puhumassa
tuottavuuden sijaan tietoisuudesta…..
Me olemme erehtyneet luulemaan kasvua materiaaliseksi hyväksi,
vaikka se on ihan muuta - ja PALJON enemmän.
Se on kasvua planetaariseksi olennoksi, astumista siihen paikkaan,
vastuuseen ja tehtävään, joka jokaisella elävällä olennolla tässä ”tietoisuuden
kasvattamistehtävässä” on. Se on lapsen
kaltaisuutta,– vapaan ihmisolennon huoletonta vastuuta omasta laajenemisestaan.
Meidät on manipuloitu olemaan järkeviä, älykkäitä,
tehokkaita, tuottavia, menestyksekkäistä, sankareita, rikkaita (omistavia) ja
pystyviä. Itse me olemme sen tehneet
itsellemme, kansoina, kulttuureina, uskontoina, poliittisina järjestelminä ja
muina struktuureina sekä ismeinä, meemeinä ja moodeina. Suhtaudumme asioihin ja ihmisiin ympärillämme
jatkuvan kasvun taloususkonnon perustein: onko minulle tästä jotakin
(taloudellista) hyötyä (nyt tai pidemmällä tähtäyksellä)?
Olemme unohtaneet ’hyödyttömyyden’ ilot – ja samalla oman tehtävämme
maailmassa. Olemme harhautuneet
sivupoluille kilvoittelemaan jätekasoista.
Paitsi joskus välähdyksenomaisesti, kun pieni hetki, tuoksu tai muisto
palauttaa meidät johonkin, jota tajuamme ikävöivämme – enemmän kuin mitään
muuta koko maailmassa. Me ikävöimme
kotiin, itseemme, omaan lapseemme ja siihen luottamukseen, mikä meillä on
joskus ollut – koko maailmaa ja elämää kohtaan.
Saamme siitä kenties pienen otteen silloin, kun syksyisten koivunlehtien
kostea tuoksu tuo mieleen miltä tuntui palata pitkän pihaleikin jälkeen posket
punaisina hämärässä kotiin ja istua keittiön pöydän ääreen juomaan kuumaa
kaakaota. Tai kun tietty musiikki vuosikymmenten
takaa nostaa menneen hyvänolon hetken näkyviin täysin kirkkaana ja selkeänä. Tai kun katsot lähelläsi elävää pientä lasta,
oikein katsot häntä, uppoat silmiin ja leikkiin.
Silloin avautuu avaruus ja ovi. Siinä on se rako, hetki, jossa meidän on
tanssittava, jotta voisimme lunastaa itsemme takaisin tähän tehtävään, mikä
meillä kaikilla on tässä ja nyt. Uskon, ja tiedän, että tänä maailmanaikana
tarvitsemme niitä hetkiä, ja voimme olla mukana tietoisesti niiden hetkien
luomisessa – sekä yksin että yhdessä toisten kanssa.
Kuin ”maailmankaikkeuden todistuksena” tästä luen
parhaillaan kirjaa, jossa nämä asiat leikkivät yhdessä hulppean fiktion
kanssa. Näin sanailee Peter Hoegin
teoksen ”Norsunhoitajien lapset” minä-kertoja: ”Kysyn, muistatko omasta elämästäsi tiettyjä hetkiä, joina olet ollut
onnellinen. Et vain tosi iloinen. Et vain tosi tyytyväinen. Vaan niin onnellinen, että kaikki oli sinä
hetkenä totaalisen ja täysin sataprosenttisen täydellistä. Jos muistat yhden ainoankin sellaisen hetken,
tai vielä parempi, useita, pyydän sinua ajattelemaan niitä. Se on tärkeää. Sillä juuri niinä hetkinä ovi raottuu…Ei ole
mitään, mitä vielä pitäisi tehdä, eikä liioin ketään joka tekisi sen, koska ei
ole yhtään ihmistä, ei edes minua, on vain kaiken täyttävä ilo…Tiedän, että
myös sinun elämässäsi on sellaisia hetkiä.”
Havahtumisen hetket eivät ole kuitenkaan aina pelkkää auvoa,
kuten niin hyvin tiedämme parhaillaan, monessakin paikassa. Hoegin kertoja jatkaa:
”…olemme huomanneet,
ettei ovi aukea ainoastaan onnellisina hetkinä, vaan myös hirvittävinä…Sinä
hetkenä, jona järkytys iskee, on ihmisen sisällä ja ympärillä aivan erityinen
ja epätavanomainen tunne, ja siihen pitäisi syventyä. Juuri ennen kuin kyyneleet tulevat…Sinä
lyhyenä hetkenä, jona tavallinen toimintatapa on pettänyt eikä uutta ole
ilmaantunut, juuri siinä on aukko.”
Ja lopuksi vielä samasta teoksesta kiteytettynä muisto ’lasna
olemisesta’, eli uskosta universumin (lue: elävän laajenevan tietoisuuden)
kantavaan voimaan:
”Mutta jos on
kerrankin nähnyt, mitä todella tapahtuu, jos on silmänräpäyksen ajan nojautunut
sisälle rakkauteen, ei unohda sitä koskaan.”
Niinpä. Nojaudutaan,
ystävät. Nojaudutaan oikein
kunnolla. Nyt on sen aika.
Kommentit
Lähetä kommentti