Vallankumouksellinen läsnäolo nykyhetkessä

LÄSNÄOLESKELU EI OLE IHAN VAARATONTA TOIMINTAA

Läsnäolo on valppaana olemista, tietoisena olemista, yhteydessä olemista niin sisään kuin ulospäin.  Läsnäoleva havaitsee, mitä itsessä tapahtuu – ja mitä oman itsen ulkopuolella tapahtuu.  Läsnäoleva ihminen huomioi ja aistii tapahtumia, jotka jäävät usein huomaamatta silloin, kun antaa ennakkoasenteen, rutiinin, mielentilan – tai yksiselitteisesti jonkin itseensä tarttuneen tunteen – kuljettaa kohtaamisesta ja tapahtumasta toiseen.

Läsnäoleminen ei ole aina helppoa, ainakaan aikuiselle, joka on usein tottunut turruttamaan itsensä monenlaisella ”läsnäolemattomuudella”: vaikkapa liiallisella ja pakkomielteisellä ”pääntyhjäämisellä”, joka voi olla viihdettä, päihdettä, pelaamista, yli-intensiivisiä ihmissuhteita – tai ihan mitä vaan, mitä ”ilman en tule toimeen”. 

Jostain syystä ihminen vaikuttaa olevan rakennettu niin, että hän menee aina ensiksi sieltä mistä rima on matalin – jotta hänen ei tarvitsisi havahtua huomaamaan omaa toimintaansa.  Paitsi havainnoimaan, kävelemään ja juoksemaan opettelevat lapset.  Luovuustutkija Ken Robinson onkin havainnut, että kaikkein luovimpia ihmisiä ovat ne pienet lapset, jotka eivät ole vielä menneet esiopetukseen tai kouluun.  Siitäkö alkaakin sitten ihmisen luovuuden ja mielikuvituksellisuuden alamäki?

Läsnäolo sana on ihana.  Lasna olo.  Lapsenkaltaisuus. 

Lapsi aistii, kuka on aito.  Lapsi ei välitä lässyttäjistä.  Lapsi ottaa suoraa kontaktia.  Lapsi antautuu, avautuu ja heittäytyy kokemaan kaiken, mitä aistimaailmalle on tarjota.  Sillä tavalla hän oppii.  Kokeilemalla ja uskaltamalla.  Venyttelemällä ja paukuttelemalla oman osaamisensa rajoja, leikkimällä.  Samalla hän oppii aistimaan ympärillään olevia ilmapiirejä, ihmisten mielentiloja ja piilotettuja agendoja.  Lapsi oppii eniten ympärillään olevilta.

Mutta me emme ehkä arvosta lapsia riittävän aidosti.  Samalla tavalla, kun emme arvosta lääkkeitä täyteen pumpattuja vanhuksiamme, yksinäisiä naapureita, romanikerjäläisiä, köyhiä tai muita ns. ”marginaalin” edustajia.  Keskimääräinen aikuinen ihminen pyrkii tekemään työtä ja menestymään, viihdyttämään itseään ja rakentamaan elintasoa - huolimatta siitä, mitä maailmassa ja ympärillä tapahtuu – tai haluten vain unohtaa sen?

Miltä maailmamme näyttäisi, jos uskaltaisimme olla enemmän läsnä?  Tiedostaisimmeko paremmin ne asiat, joille voimme tehdä jotain, osaisimmeko paremmin yhdistyä heidän kanssaan, jotka toimivat aktiivisemmin?  Uskaltaisimmeko astua esiin kaapeistamme siihen voimaan ja potentiaaliin, joka meissä uinuu? Osaisimmeko olla oikeasti ”asiakaslähtöisiä” ja kuunnella sitä asiakasta, vanhusta, maahanmuuttajaa tai lasta, ilman että lyömme heihin leiman, joka viestittää lähinnä vain omasta ”asiantuntijuudestamme” suhteessa heihin?

Yhteiskuntamme muuttuu kovaa vauhtia.  Sitä myös muutetaan kovaa vauhtia ja kovaan suuntaan.  Ilman valppautta, läsnäoloa ja positiivista kansalaistottelemattomuutta, lapsen kaltaista ”vallattomuutta” tulemme olemaan osa sitä kuuluisaa apinalaumaa, joka ei näe mitään, kuule mitään tai sano mitään.  Työelämässä ja yhteiskunnassa hoemme sanoja muutos, organisaatiomuutos, ilmastonmuutos – kriisi tai konflikti sitä ja tätä.  Mutta mitä tapahtuu oikeasti?  Mikä on oikeasti tärkeää?  Mitä jos meitä on huiputettu tämän ”muutospuheen” kanssa, mitä jos kyse on samasta kuin ihmiskunnan historiassa niin usein ennenkin – hierarkian kasvattamisesta, eriarvoisuudesta ja ahneuden maksimoinnista?  Mitä jos kyse on tietämättömyydestä ja pelosta? (Muinaisessa Kiinan keisarikunnassa QiGong, tietoinen liikemeditaatio, kiellettiin vuosisadoiksi siksi, että se herätti ihmiset näkemään vallitsevan hierarkiajärjestelmän läpi;)

Yhteiskuntaa määrittelevät ne arvot, jotka puhuvat siinä kohtaa, miten pienimpiä ja heikoimpia kohdellaan.  Tällä hetkellä suomalaisessa yhteiskunnassa alinta kastia edustavat vähävaraisimmat, syrjäytetyimmät, kotona asuvat vanhukset ja sairaat, eri-ikäiset työttömät ja maahanmuuttajat.  Hierarkian huippua edustavat tahot kannustavat näitä kaikki ”köyhiä” toisiaan vastaan niin, että valtaapitävät itse säästyvät vastuulta – ja kustannuksilta.  Kaikkea määrittää viivan alle jäävä numeromäärä ja sen mitattavuus suhteessa hyötyyn.  Aseteollisuuteen ja –teknologiaan satsataan taloudellisesti entistä enemmän, koska se tuottaa paalua eriarvoisuudesta lyhytnäköisesti hyötyville valtatahoille.

Kaiken tämän keskelle tulee kuitenkin taas uusi kevät.  Kaiken tämän keskellä kannattaa harjoitella (vaikka salaa) valppautta ja läsnäoloa.  Kannattaa opetella olemaan ohjaksissa - itse.  Yhdessä toisten ”vallattomien” kanssa;)