LÄSNÄOLEVAA JOHTAJUUTTA OIVALTAMASSA

 Olin tänään taas kerran luennoimassa ja osallistamassa ihmisiä läsnäolevan asennoitumisen maailmaan.  Katselin hiljentyneitä, omiin kokemuksiinsa uponneita, levollisia ihmisiä, jotka arkityössään hääräävät Suomen suurimman viestintäyhtiön hektisinä viestijöinä, mutta siinä pienessä luentotilassa istuessaan olivat tyyniä, keskittyneitä - ja niin, läsnä tehtävässään.  Havaitsin myös itseni olevani läsnä, kevyt, kuunteleva ja pakoton. 

Siinä hiljaisuudessa jostakin nousi ajatus, että mitä jos….olisimme enemmän näin yhdessä?  Hiljentyneinä aina hetken yhteisen teeman tai asian ääreen, hahmottaen suhdettamme teemaan, asenteitamme, ajatuksiamme.  Sen jälkeen puhuisimme kokemuksestamme, jokainen kerrallaan, pienen hetken, toisten keskittyessä kuuntelemaan, kuulemaan.  Mitä jos alkaisimme antaa tilaa niin itsellemme kuin toisille, tai oikeammin kokemuksillemme ja niiden jaetulle kuulemiselle?

Ihmiset kuvaavat usein läsnäolon kokemuksiaan ’tilana, joka laajenee’ tai ’aukeaa’ (kuin kuvassa olevasta uimakopista merelle).   Laajempaan tilaan mahtuu uusia ajatuksia, oivalluksia ja näkökulmia.  Laajemmassa tilassa oleva ymmärtää paremmin isompia kokonaisuuksia.  Mieleeni hiipi myös toinen ajatus…onko läsnäoloa viljelevä ihminen myös todennäköisesti parempi johtaja?

Ajattelin itseäni.  En ole koskaan varsinaisesti tavoitellut tai halunnut johtajuutta, jostain syystä se rooli on vain usein – olosuhteiden pakosta – langennut osakseni.  Teatterin ohjaaminen, kouluttaminen ja opettaminen ovat olleet kaikki eräänlaista johtamista.  Olen koonnut ja organisoinut monenlaisia ihmisryhmiä ja projekteja, mutta tuntenut aina jonkinlaista vastenmielisyyttä ’johtajuutta’ kohtaan.  Teatteriryhmän vastaavana olen jopa tietoisesti vältellyt sitä.  Olen ajatellut naiivisti ja kovin mustavalkoisesti, että johtaja on kunnianhimoinen ihminen, joka haluaa valtaa ja ’alaisten hallintaa’.  Niinpä en ole sitten halunnut olla minkään sortin johtaja.

Tänään havahduin siihen, että nykyinen työni – tutkimuksen tekeminen, siitä puhuminen ja ihmisten osallistaminen – on johtamista.  Johdan oman työni ja tutkimuksen etenemistä, niihin liittyviä prosesseja - ja siis myös hetken aikaa niitä ihmisiä, joiden kanssa pääsen välillisesti tekemiseen aiheen tiimoilta ajassa ja paikassa.  Johdan niitä asioita, joista minulla on jo aika paljon kokemusta ja tietoa.  Kerron niistä mielelläni, innostun niistä edelleen, kiinnostun kaikesta aiheeseen liittyvästä ja uskon läsnäolon vallattomaan voimaan.  Ja ensimmäistä kertaa uskalsin ajatella, että nautin omasta ’johtamisen prosessista’. Nautin johtamisesta.  Nautin siitä keveydestä, rauhasta ja keskittyneisyydestä, joka usein syntyy näiden teemojen ympärillä.  Nautin ihmisten kuuntelemisesta ja katselemisesta, kun he kuuntelevat, kuulevat ja oppivat toisiltaan. Nautin yhteisestä hiljaisuudesta ja naurusta, silmistä jotka kostuvat ja näkevät. Nautin siitä luottamuksellisesta ja turvallisesta tilasta, joka syntyy läsnäolon kokemuksia jakavassa atmosfäärissä.  Nautin, kun ihmiset lähtevät keveästi mukaan kokeilemaan itselleen uusia asioita. Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen oman työni johtaja – ja sen kautta todistamassa toisten kokemuksia.

Me ihmiset kaipaamme vapautta ja tilaa, mutta me kaipaamme myös turvallista ja tietyllä tavalla rajattua/fokusoitua ja yhteistä teemaa, jonka äärellä avautua – ja muistaa, uudelleen yhdistyä (re-member) omiin projekteihimme.  Kaipaamme kuulumista – niin itsellemme kuin johonkin ryhmään, tiimiin, heimoon tai planeetan lajiin.

Ehkä kaivatut, läsnäolevat johtajat ovatkin niitä, jotka saattelevat meitä muistamaan oman johtajuutemme?  Ehkä maailma juuri nyt tarvitsee sitä, että minä, ja sinä, löydämme oman johtajuutemme ja uskomme siihen?  Että pääsemme johtamaan oman prosessimme, jotta toisetkin pääsisivät johtamaan omansa? Että löytäisimme yhdessä kotiin?