Arjen pyhä yksinkertaisuus

 

Tutustuin aikoinaan terapeuttiopinnoissa sanapariin 'arjen pyhittäminen'. Kun aloin ymmärtää, mistä siinä on kysymys, aihe rupesi hiipimään pikkuhiljaa myös omaan elämääni. Mielestäni olen vielä kuitenkin enemmän 'arjen suttapekka' kuin taitava pyhittäjä, mutta pyrkimys pyhempään arkeen on syvä. Ja välillä, hetkellisesti, saan asian kädestä hennosti kiinni.

Mitä arjen pyhittäminen tarkoittaa?

Se kuulostaa juhlalliselta, mutta se on jotakin muuta. Se on arkipäivän tekemisen ritualisoimista niin, että normitoimet ja askareet tehdään tietoisesti - aina aamukahvista alkaen. Se on asenne, jossa ollaan luonnollisesti kiitollisia olemassaolosta, siitä, että saadaan olla just tässä just nyt tekemässä just tätä.

Arjella ja siihen suhtautumisella on merkitystä. Ihmisen kokonaisvaltainen hyvinvointi rakentuu arkeen kytkeytyvistä pienten yksityiskohtien verkostoista. Elämisen arvo ja laatu kasvaa, kun oivalletaan pienen, kauniin, yksinkertaisen, itsetehdyn ja/tai kestävän merkitys.

Arjen pyhittämisen taitajat tekevät asioita tietoisesti, mikä tarkoittaa sitä, että he ovat valppaita ja huomaavat tekojensa vaikutukset muihin ympärillä oleviin - asioihin, esineisiin ja eläviin olentoihin. He ovat tietoisia ajatustensa, tunteidensa ja tekojensa vaikutuksista erilaisissa ympäristöissä. He pohdiskelevat vastuuta ja oivaltavat vastuun tekemisistään. He pyrkivät parantamaan tilanteen välittömästi, jos ovat olleet ajattelemattomia tai mokailleet muuten vain. He näkevät asioissa huumoria ja selviävät haasteista ilman draaman rakentamista.

Arjen pyhittämistä voi olla itse kerätty ja sidottu kukkakimppu illallispöydässä, yhteinen ääneen sanottu kiitos ruuasta, itsekasvatettujen avomaan kurkkujen purkittaminen. Sitä voi olla toisen ihmisen huomioiminen; oven avaaminen, kassin kantaminen, vastaantulijan tervehtiminen, karkkipaperin tai tupakantumpin roskiin laittaminen.




Olin muutama viikko sitten ystävieni luona Pohjois-Ruotsin Muodoslompolossa, pienessä Lapin rajaseudun kylässä, jossa he rakentavat kokonaisvaltaiseen kestävyyteen perustuvaa elämänmuotoa, kotia ja taideresidenssiä. Olen ollut heidän luonaan useita kertoja aiemminkin ja havainnut samaa joka kerta. Ystäväni Katariina ja Lasse ovat arjen pyhittämisen mestareita. He ovat siitä harvinainen ihmislaji, että näen kirkkaasti heidän arvonsa tänä syöksyilemisen, säntäilyn ja häsläämisen aikana. Heissä ei ole mitään epäselvää tai kaksinaismoralistista, he tuntevat ja toimivat arjessaan sen mukaan, miten ajattelevat.

Taolaisuudessa on käsite "Zhong", joka tarkoittaa "keskustaa". Ei sitä puoluetta, vaan elämistä omassa keskustassaan. Omassa keskustassaan elävän ihmisen ajatukset, tunteet ja teot ovat harmoniassa keskenään. Näin näen pohjoiset ystäväni. Todennäköisesti "etelän vetelänä" myös kadehdin, mystifioin ja romantisoin periferia-alueella asuvien ihmisten fyysisen työn täyttämää elämää, mutta se ei minua haittaa. Minusta meidän kaikkien tulisi alkaa elää kuin Katariina ja Lasse, tai ainakin enemmän siihen suuntaan.

Ystävilläni riittää puuhaa. Ison, vanhan tullitalon kunnostus etenee pikkuhiljaa vuodenaikatoimien mukaan ja eläinten ehdoilla. Metsäiseen pihapiiriin tulee vuosittain lisää rakennuksia, ja kasvimaan laajennus, sienten ja marjojen keruu sekä lampaat ja kanat vaativat omat touhunsa ja paimentamisensa. Kaikki käytetty, syöty ja kulutettu kierrätetään tai käytetään uudestaan, roska-auton palveluksia ei tarvita. Yläkerran orsilla riippuu omista lampaista kehrättyä lankaa, alakerran hyllyiltä löytyy munakennoja päivämäärillä ja niissä munia kanojen nimillä. Seinillä roikkuu kuivattuja kasveja, yrttejä ja sipulia. Kaikkialla talossa ja pihassa tuoksuvat erilaiset luonnon antimet. 

Talon haltijoilla on molemmilla myös kodin ulkopuolelle suuntautuvia muita töitä, opetusta, ohjausta ja taideprojekteja. Mutta erikoisinta Katariinalla ja Lassella käydessä on se, että vaikka kaikkialla näkyy oman käden työn tulosten lisäksi myös keskeneräisiä työmaita, heidän luonaan vallitsee aina rauha. Arjen pyhittämisen rauha. Tunne siitä, että aikaa on. En ole vuosiin nukkunut missään niin hyvin kuin heidän luonaan.

Lassella ja Katariinalla ei katsella Netflixiä tai Tanssii tähtien kanssa, vaikka Katariina on tanssi- ja yhteisötaiteilija ja Lasse on kiinnostunut kaesta mitä maa päällään kantaa. He eivät haaveile Thaimaan lomista, vaan hyvästä työhevosesta ja vahtikoirasta. He eivät tissuttele alkoholin kanssa, vaan ottavat joskus yhdet maljat, jos aihetta on. Sen sijaan he aloittavat aamunsa kanojen ja lampaiden syöttämisellä, tervehtimisellä ja paimennuksella.



Kesäisin, lumettomaan aikaan, toinen pyöräilee uuhien ja toinen jaarojen luokse - kylän keskustan pellolle ja järven rantaan. Siellä he viettävät parisen tuntia lampaiden seurana, kunnes pyöräilevät takaisin aamiaiselle, jota nautitaan pitkään itsetehdyn puuron, liotettujen luomumanteleiden ja itsekerättyjen marjojen kera. Samalla jutellaan eläinten touhuista, päivän muista hommista ja ajankohtaisista aiheista. Syödään itseleivottua juurileipää (tai joskus kaupan ylijäämäleipää) ja herkkujuustoa, juodaan vähän hyvää kahvia ja jatketaan juttua. Lopuksi imeskellään pala tai kaksi oikein tummaa suklaata. Koko parituntisen myöhäisaamiaisen ajan pöydällä palaa kynttilä. Se juhlistaa yhteistä syömisen ja kuulumisten jakamisen hetkeä. 

Ruokahetken jälkeen työt pihapiirissä tai muualla jatkuvat muutaman tunnin, kunnes on taas aika pysähtyä laittamaan ruokaa ja syömään. Arki jatkuu, ja siinä on koko ajan pyhän tuntu. Ainakin minulle, vierailijalle. Mutta uskon ja tiedän, että se on sitä myös heille.

Joka kerta palatessani Muodoslompolosta päätän, että muutan arkeni pyhemmäksi. Joka kerta unohdan sen vietettyäni muutaman päivän kaupunkielämän arkihulinassa. Mutta joka kerta mukaani tarttuu enemmän jotakin merkityksellistä. Ja lisää vahvistusta sille, mitä kohti haluan pyrkiä.



Kommentit

Suositut postaukset