Muistiinmerkintöjä Karanteenien Ajalta III


        Enpä olisi kuukausi sitten uskonut, että tämänpäiväinen lentomme Tukholmaan tyttären tanssiesitystä katsomaan peruuntuu maailmanlaajuisen virusepidemian vuoksi. Ja että tytär on jo Suomessa parin viikon karanteenissa poikaystävänsä kanssa näiden mökillä.  Toinen tytär ehti Intiasta kotiin juuri ennen kuin karanteenit alkoivat. En olisi koskaan uskonut näkeväni (netin kautta) delfiinejä Venetsian kirkasvetisissä kanaaleissa enkä niitä kaikkia erilaisia kauhu-  ja solidaarisuus -uutisia ympäri maailmaa, joita olen jo ehtinyt selata (liikaa).  Tai että istuisin rakkaan Legioonateatterin keittiössä yhdistyksen hallituksen kokouksessa desinfiointipullo keskellä pöytää. Tai että moikkaan hyvää ystävää halaamatta häntä, mikä tuntuu teennäiseltä ylireagoinnilta. 

        Tunteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan, mutta päällimmäisenä perustunteena on kuitenkin rauha ja tyyneys. Aivan kuin joku osa minussa olisi ”tiennyt” tämän, jotakin siitä, että elämäntapamme tulee muuttumaan... Välillä itkettää tosi syvältä, aivan kuin joitain ”juurimultia” huljuteltaisiin uuteen asentoon. Kaikesta huolimatta – ja juuri siksi – olen optimisti. Tässä on nyt se ihmiskunnan tuhannen taalan paikka, ehkä juuri se juurisyy, miksi me olemme tähän aikaan syntyneet. Mahdollisuus solidaarisuuteen – itseä, toisia ja planeettaa kohtaan. Mahdollisuus muuntua uudeksi, tietoisemmaksi ihmiseksi.

        Kaiken tämän absurdin kauheuden ja kauneuden keskellä tunnen onnekkaaksi, kun saan istua kotona kirjoittamassa aiheesta, joka on nyt erittäin ajankohtainen. Kirjoitan tämän vuoden kirjaa läsnäolon kokemuksista Koneen Säätiön apurahalla. Henkilökohtaisesti tehtävä tuntuu universumin absurdilta vitsiltä – saan kirjoittaa jostakin sellaisesta, mihin meidät nyt lajina pakotetaan: pysähtymiseen, tyyneyteen, yksityiskohtien havainnointiin, merkityksellisten asioiden arvostamiseen - ja vain ja ainoastaan tähän hetkeen. 

        Olemme ikään kuin nollatilassa, tulevaisuus on salattu. Media on täynnä spekulaatioita ja sosiaalinen media täynnä erilaisia ajan oraakkeleita. Itsekin osallistun siihen tällä tavalla, kirjoittamalla näitä juttuja, muistiinmerkintöjä. Haluan olla mukana havainnoimassa, miten meillä on nyt ihmiskuntana ja -lajina mahdollisuus palata ”takaisin” aistien, kehollisuuden, yksityiskohtien kauneuden, luontoyhteyden ja läsnäolon maailmaan, kunhan ensin pahimmalta paniikilta selviämme.



        Istun huoneessani (olen vallannut vanhan lastenhuoneen, kun tytöt ovat jo muuttaneet pois), maistelen hyvää kahvia muumipappa-kupista, katselen ulos sinistä taivasta ja Pispalan aurinkoista kevätrinnettä. Kohta voin lähteä metsään kävelemään, sitä ennen kuitenkin siivoan – yritän pakottaa tuon Kummeleita olkkarissa höröttävän miehen mukaan ainakin mattojen tamppaamiseen, hän osaa sen oikein hyvin. Yläkerrassa taitaa olla välitunti – tai voimistelua. Tässäkin talossa käydään monessa huushollissa etäkoulua ja -työtä yhdessä vanhempien kanssa ja laitetaan lohturuokaa (leivoin toissa päivänä kaksi pellillistä korvapuusteja, jotka hävisivät vajaassa vuorokaudessa). Arki, oi ihana arki ja sen pienet tärkeät yksityiskohdat.



        Alakerrassa opetellaan jotakin uutta soitinta, heillä on monia eri instrumentteja. Minunkin edessäni on piano, kitara ja maalausvehkeet. Nyt on aikaa opetella. Nurkassa kököttää kaukoputki, aion raahata sen katolle jonain kirkkaana, ei liian kylmänä kevätyönä ja viettää siellä tovin tähtien seurassa…

Kommentit

Suositut postaukset