Kilpailusta, kohtaamisten taitajista ja systeemin muuttamisesta

Tiesittekö, että kilpailu sairastuttaa – ja vastaavasti yhteistyö tervehdyttää? No, totta kai tiesitte. Silti harvemmin tulee ajateltua sitä, miten esim. masennus on hyvä esimerkki sellaisesta nykyajan kansansairaudesta, joka liittyy kilpailumentaliteettiin. Aikamme individualistisen Homo Economicuksen ajattelumallille kun on tyypillistä (yhden) voittajan eetos - loput ovat häviäjiä, luusereita. Ja kun kilpailuun tottunut ihminen ei saavuta haluamaansa, hän saattaa masentua, elämästä häviää merkityksellisyys. Masentuneena tai loppuun palaneena on vaikea nähdä mahdollisuuksia toimia toisin, tehdä asioita omalla tavalla, mikä on jokaisen ihmisen sisäsyntyinen, luova kyky.

Olen monien muiden tavoin vakuuttunut siitä, että kaikki järjestelmät, jotka perustuvat pakkoon, kilpailuun, voitontahtoon tai tulosvastuuseen, häiritsevät vakavasti ihmisen kokonaisvaltaista terveyttä ja luovuutta. Olen vakuuttunut siksi, että olen kokenut sen. Tällaiset järjestelmät eivät kuule, näe tai tajua mitään luontaisista rytmeistä, tarpeista tai yksilöllisistä oppimisen tavoista. Ne toimivat – tai yritetään laittaa toimimaan - koneen tavoin, ne eivät ymmärrä ihmispsyyken moninaisia avuja – eivätkä liioin osaa iloita niistä. Niissä ei huomioida yhteistyön ja dialogin taitoja, koska ne haluavat ajatella vain lyhytaikaista taloudellista hyötyä. Vastaavasti me itse toimimme välillä kuin koneet - mittaroidessamme askeliamme ja jokapäiväistä arkeamme. Kilpailumalli on syvällä meissä, tahmeasti liimautuneena. Joskus öisin se herättää valvomaan hikisenä ja sydän pamppaillen.

Kuulostaako tutulta? 

Monissa organisaatioissamme ja yhteisöissämme on yhä vähemmän aitoa dialogia eli kohtaamisen taitoa myös siksi, että nyt vannotaan digitaalisuuden ja teknologian nimiin. On äkkirakastuttu ”ulkopuoliseen hyväntekijään”, kun ei oikein enää uskalleta uskoa eläviin inhimillisiin taitoihin. Käytämme nykyään - esimerkiksi ihmistyössä - liian paljon aikaa uusien järjestelmien, alustojen ja raporttien hallintaan. Puhutaan kehittämisestä, mutta varsinaisen ruohonjuuritason työn tekijät, kokijat ja asiantuntijat eivät pääse kehittämään systeemiä alhaalta ylöspäin, eivät saa käyttää omaa potentiaaliaan – ja turhautuvat, polttavat itsensä loppuun tai masentuvat. Vaikka juuri heidän kokemuksiaan tarvittaisiin. Moni kilpaileva systeemi on varsin sokea - tai vähintäänkin lyhytnäköinen. Se heittää suuren määrän luovia lapsia pesuveden mukana suoraan mereen. Ei näe metsää puilta.

Meillä tulee olla, niin työntekijöinä kuin kansalaisina, mahdollisuus kyseenalaistaa olemassa olevat huonot systeemit ja rakentaa tilalle uusia. Samalla tavoin kuin ihmiset tarvitsevat kykyä kehittää sisäistä potentiaaliaan, myös yhteisön tai organisaation tulisi kyetä kehittää korkeimpia ihanteitaan. Tarvitaan positiivista yksilöllistä anarkismia, iloa, huumoria ja luovaa yhteistyötä. Joskus myös tervaa ja höyheniä.

Mitä voidaan tehdä?

Haastatellessani vuosia sitten erästä nuorten kanssa työskentelevää erityisopettajaa läsnäolon kokemuksia tutkivaa väitöskirjaani varten, hän kiteytti, että ensin täytyy opetella pysähtymään ja olemaan läsnä itselleen, kuuntelemaan ja kuulemaan itseään; tämä on kaiken pohja. Sen jälkeen voi olla paremmin läsnä myös muille ihmisille, kuulla ja nähdä heidät – ymmärtää heidän kokemuksiaan. Näin löytyy läsnäoleva, dialoginen tila. Hän on epäilemättä loistava opettaja, hän kertoi rakastavansa varauksettomasti omaa työtään.

Olen tavannut reissuillani erilaisissa työyhteisöissä useita hänen kaltaisiaan ihmisiä – katutyön- ja huumetyöntekijöissä, opettajissa, sairaanhoitajissa, hammashoidon pelkohoitajissa, lääkäreissä, tehdastyöntekijöissä, johtajissa, siivoojissa, toimittajissa ja taiteilijoissa. Ihmisiä, joilla on kyky avautua aitoon dialogiin, kuulemisen, kuuntelemisen ja jakamisen tiloihin. He osaavat luoda läsnäoloa itsen ja ”toisen” välille. He ovat poikkeuksetta elämänmyönteisiä, suvaitsevaisia, huumorintajuisia ja kuuntelevia ihmisiä, jotka eivät ota itseään turhan vakavasti. He ovat myös kriittisiä – ja heillä on silmät auki sille, mitä he tekevät. He ovat rohkelikkoja, jotka uskaltavat heittäytyä hetkeen, tilanteeseen ja tapahtumaan toisen kanssa. He eivät pelkää kohtaamiaan ihmisiä, eivätkä sitä, että he menettäisivät työnsä, vaikka uskaltaisivat kyseenalaistaa sitä välillä. He eivät pelkää virheitä, mutta nauttivat myös onnistumisista. He tietävät, että jokaisella on jotakin annettavaa omana itsenään eikä kukaan ole toista parempi. Ja mikä tärkeintä, he eivät kilpaile. He ovat systeemien sisällä – kaikessa hiljaisuudessa - toimivia positiivisia anarkisteja.

Toisaalta, he ovat myös ihmisiä, joista ei puhuta ”vuoden menestyjinä”, he eivät saa palstatilaa eikä media ole kiinnostunut heidän taidoistaan…vaikka syytä olisi. Todellisen laadun, luovuuden ja innovatiivisuuden lähteet ovat ne arjessa toimivat toisinajattelijat, jotka uskaltavat kohdata toisen ihmisen. Nämä ihmiset eivät pyri hyötyyn – tekemisellä tai ihmissuhteillaan. He pyrkivät vain tekemään sitä, minkä kokevat tärkeäksi, niin hyvin kuin kulloinkin pystyvät. 

Ja parasta, mitä me voimme tehdä, on liittoutua heidän kanssaan.

Elämän tasapaino – yksilön, ryhmän ja planeettamme tasolla – voidaan saavuttaa vain, jos koemme olevamme osa jotakin suurempaa ja ymmärrämme sen yhteydet laajaan Maa-yhteisöön, koko planeettaan. Mitä tietoisempia olemme omista (sairastuttavista) ajattelu- ja toimintatavoistamme, sitä enemmän otamme vastuuta toiminnastamme - ja sitä paremmiksi suhteemme toisiin tulevat. Näin saamme käyttöömme niin omaa kuin yhteisöllistäkin luovuutta. Tätä on ekosysteeminen tietoisuus. Ekosysteeminen tietoisuus tarvitsee sitoutumista omille ja yhteisön ideoille, dialogille ja keskinäiselle kunnioitukselle – ja railakasta havahtumista (ja tarvittaessa tuuletusta) niille systeemeille, joiden omistuksessa – tai osina - olemme. 

Ja niin voi lähteä liikkeelle muutos – myös systeemin sisältä.